Puhutaan kilpapelaamisesta

Pelaaminen arkipäiväistyy ja samalla kilpapelaamisesta, ”elektronisesta urheilusta”, puhutaan yhä enemmän. Aiheesta on syytäkin keskustella – vaikka sitten vain hätäisen ja ymmärtämättömän suomalaisen käännöstyön seurauksena syntyneen termin ”e-urheilu” korjaamiseksi. Alun perin englanninkielisen ”electronic sports” -termin sana ”sports” on viitannut urheilun sijaan kilpailemiseen.

Ymmärrettävästi alan kaikilla toimijoilla ei ole ollut intoa muuttaa termiä vähemmän mediaseksikkääseen ”kilpapelaamiseen”, sillä kyseessä alkaa olla saavutettu etu. Aktiivinen urheilu on luonnollisesti kuva, jonka isoja rahoja tahkoavat peliyhtiöt haluavat pelaamisesta tarjota hyväksyntää hakiessaan. Liittoja puolestaan kiinnostaa imagotekijöiden lisäksi myös taloudellinen tuki, johon ne ovat pääsemässä kiinni, mikäli status varsinaisena urheilulajina heltiää. Moni kaupallinen toimija yleisradioyhtiötä myöten näkee ”e-sportsin” oivana väylänä nuorten – joiden vaikeasti tavoiteltavista sieluista useat kilpailevat – tavoittamiseen.

Valitettavan suuri osa tiedotusvälineistäkään ei ole malttanut vielä sisällöissään siirtyä mediaseksikkäistä ”elektronisista urheilijoista” kilpapelaajiin. Se on sääli paitsi suomen kielen kannalta myös siksi, että kilpapelaamisesta puhuminen palvelisi muitakin kuin vain tietokone- ja konsolipelaajia; jo nyt voidaan puhua esimerkiksi kilpa-autoilusta autourheilun sijaan, ja jatkossa esimerkiksi shakin pelaamisen urheilullisuudella tai urheiluttomuudella ei tarvitsisi spekuloida.

Kilpapelaamisesta puhumisella kyettäisiin tyystin ohittamaan jankkaava keskustelu siitä, voidaanko pelaaminen laskea urheiluksi vai ei – ja päästä kiinni muihin asioihin. Tätä voisi kuvitella pelaajienkin toivovan, sillä urheilullisuus-väittelyssä he jäävät väistämättä alakynteen. Kyllä, osa kilpapelaajista kuntoilee menestyäkseen mahdollisimman hyvin. Niin myös osa esimerkiksi tilitarkastajista ja muiden ammattiryhmien edustajista – ilman että se tekee heidän varsinaisesta työstään ”urheilua”.

Sen sijaan, että osa merkittävistäkin tiedotusvälineistä keskittyy korostamaan kilpapelaajien tarvetta hyvälle fyysiselle kunnolle ja puolustamaan esimerkiksi pelaajien ottamista mukaan urheilupalkitsemisiin, ne voisivat pohtia mieluummin esimerkiksi ergonomian ja muilla keinoin vähennettävissä olevia pelaamisen rasitusvammoja tai sitä, millä perheet saavat nuoret ongelmapelaajat ruotuun. Liian usein tyydytään toteamaan, että pelaaminen on normaaleissa rajoissa, jos vaikkapa työ, koulu tai ihmissuhteet eivät kärsi. Harvoin kuitenkin lähdetään avaamaan sitä, miten lähipiirin tai ihmisen itsensä tulisi toimia, jos pelaaminen ei pysy hallinnassa.

Suomalainen urheilujournalismi uskaltaa jo nykyisin tarttua vaikeisiinkin asioihin. Toivottavasti kilpapelaamisesta kirjoittaminenkin pääsee nopeasti irti lapsenomaisesta alan ihastelusta ja siirtyy kohti laajakatseisempaa objektiivisuutta.

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.