Pienellä pilattu lumikenkäpolku

Kun me käydään rekun kanssa lenkillä, niin aina saa jännittää, ollaanko päästy mielipiteitä Pälkäneellä -keskusteluun.

Eka kertaa onnistuttiin kohta joulunavausilotulituksen jälkeen. Minä kun viisaana miehenä päätin totuttaa koiran raketteihin, ja se ei ollut kovin hyvä idea. Sen jälkeen rekku säikkyi Haanloukkaan laitojen paukettakin niin, että juoksi kerran kotiin nopeammin kuin itse ehdin autolla.

Sen jälkeen nelijalkainen lenkittäjä on tehnyt muutaman pidemmän omatoimilenkin. Vuodenvaihteen jälkeen tampattiin latuja Mallasvedelle, mutta Myttäälän kaislikon herkulliset hajut pyyhkivät kaiken kesyyntymisen koiran mielestä. Pakkasta oli toistakymmentä astetta ja järvenselän yli puhalsi sen verran hyinen viima, ettei hikisenä voinut jäädä huutelemaan karkulaisen perään. Tarvoin siis sohjossa kohti Pakanrantaa ja ajattelin toisella lenkillä houkutella hurtan mukaan.

Kulku kävi kuitenkin hankalaksi, sillä pohja petti pakkaslumeen tampatun ladun alla. Nanogripit keräsivät niin paksut jääpaakut pohjiin, hyvä kun pääsin nilkkoja taittamatta takaisin autolle.

Jätin hikisen paidan parkkipaikalle siltä varalta, että koira malttaisi nostaa kuononsa lumesta ja palailisi jälkiä pitkin takaisin. Ajelin kotiin hakemaan kuivaa vaatetta ja juotavaa, ja palasin pakkasviimaan kumisaappaissa. Sohjoa oli suunnilleen saappaan varren verran, ja tuuli oli sen verran hyinen, ettei jäisillä huulilla tahtonut pystyä vislailemaan. Mahtoi Syrjänalustan väki ihmetellä, mikä ihme karjui hämärtyvässä illassa Keiniänrannan edustalla.

Arktinen espanjan koira laahusti harharetkeltään jääpaakut tassuissa ja kuono kuurassa. Kulku oli vähän hankalaa, kun se arasteli kaislikossa verille hankautuneita pallejaan.

 

Luottamuspulan ja vaimon palautteen vuoksi totuttelimme koiran kanssa vähän aikaa remmiin. Mutta jos tykkää juoksemisesta, niin onhan narun päässä kävely kärsimystä.

Helmikuun hanget tarjosivat mainion tilaisuuden totutella vapauteen. Puolimetrinen pulverilumi pehmeni vesisateessa upottavaksi sohjoksi. Ei jahtikoirakaan olisi niin tyhmä, että lähtisi loikkimaan lumikengillä tampatulta polulta.

Edellisreissuista viisastuneena otin kuitenkin koiran kiinni ennen kuin tultiin ketunkololle, jonka tuntumassa oli jonkinlainen sorkkaeläinten yöpymispaikka. Paluumatkalla kaveri loikki lumikenkäpolulta kuin kenguru tekemään pieniä tutkimusmatkoja metsän laitaan, mutta palasi nöyrästi luokse. Kunnes päästiin taimikkoon, jossa oli jotain vastustamattomia hajuja.

Vislailin huuleni halki ja huutelin mennessäni, mutta sellaista herkkua ei ole keksittykään, että metsästyskoira pystyisi vastustamaan viettejään. Ilta alkoi jo hämärtää, ja kotiin oli nelisen kilometriä. Lumikengillä poljetulla uralla pääsi kulkemaan jotenkin, mutta metsään koiran perään olisi turha yrittää kahlata.

Paluumatkalla kuului vielä vajaan kilometrin päähän, kun sankari haukkui jotain löydöstään. Tuskin se silti olisi niin hölmö, että jäisi hankeen kahlaamaan. Kohta se tulisi järkiinsä ja juoksisi perässä.

 

Aivujärven lumikenkäpolku.

Syvään lumeen poljetun uran erotti vielä jotenkin pimenevässä illassa. Tai ei pimeys oikeastaan mitään haitannut, koska ei huuruisten rillien läpi muutenkaan mitään nähnyt. Taivaalta satoi märkiä rättejä, mutta eivät ne enää saaneet hikeä valuvia vaatteita tuntumaan yhtään märemmiltä.

Kun mukaan ei tullut juotavaa, kauhoin mennessäni lunta suuhuni ja manasin sankarijäljestäjää, joka kuvitteli juoksevansa metsän eläimet kiinni kaulaa myöten lumessa kahlaten.

Polvet ja nilkat olivat kovilla, kun kompuroin lähes sokkona tennismailat jaloissa eteenpäin. Lahdentien valot alkoivat kajastaa, ja kotiin olisi enää reilu kilometri. Mutta koiraa ei näkynyt missään.

Olin jättänyt uuden puhelimen kotiin, koska se kesti kaikkea muuta paitsi kylmyyttä, kosteutta ja käyttöä. Niinpä en voinut soittaa kotiin ja kysyä, mahtoiko rekku olla jo siellä.

Hetken aikaa aprikoin, jatkaisinko kotiin hakemaan juotavaa, kuivaa ylle ja lampun otsalle. Mutta sitten tulivat mieleen läheltä piti otsikot joulun alta: sääriluun löytänyt koira juoksi arteensa kanssa Lahdentiellä jarrutelleiden autojen eteen.

Käännyin tien varresta takaisin metsään. Kellosta ei ollut mitään tietoa, mutta pimeydestä päätellen se oli jo melkein kuusi.

Uusintalenkki oli hieman helpompi, sillä tamppautunut polku alkoi kantaa lumikenkiä. Muutaman kilometrin tarpomisen jälkeen korvesta alkoi kantautua haukuntaa. Vislailin ja huutelin, muttei äänistä päätellen sankarisaalistaja paineli entistä kauemmas.

Tamppasin lumikenkäuralla edestakaisin, ja lopulta karjuin kuin mielipuoli. Se ilmeisesti onnistui kiinnittämään otuksen huomion, ja kohta kuusien katveesta kömpi esiin läpimärkä hahmo. Vinkuen ja matalana hiippaillut koira oli vielä surkeamman oloinen kuin hiestä ja räntäsateesta valuva isäntänsä.

Ensimmäistä kertaa ikinä koira raahusti kaukana takana, eikä viilettänyt remmi kireänä edellä. Paitsi kun se tavoitti jonkun otuksen jäljet ja tuhisi taas kuono syvällä hangessa. Harharetki ei siis ollut opettanut sille mitään.

Koiran kulku vaikutti jotenkin vaivalloiselta, mutta ei pimeydessä nähnyt, oliko se loukannut itseään parituntisella reissullaan. Silloin iski pieni pelko: vieläkö tässä saisi kantaa koirankin kotiin.

 

Moneen kertaan tallottu polku tuntui kantavan niin, että riisuin lumikengät ja jatkoin jalkaisin. Se oli virheliike: kostea lumi petti vähän väliä jalan alla. Pimeydessä oli kuitenkin turha yrittää sovittaa apuvälineitä takaisin jalkaan, joten yritin löytää kantavia kohtia kengän alle ja pysyä uralla. Jos hämärän keskellä olisi jotain erottanut, niin olisimme  todennäköisesti olleet aika säälittävä näky.

Pimeimmässä kuusikossa innostin rekkua edelle, jotta se näyttäisi polun kotiin. Opas piristyi hieman, kun kaukaa alkoi kantautua Lahdentien kajo ja äänet.

Luikin lumikengät harteilla ja koiraa perässä vetäen valtatien yli, kun perään kurvasi Onkkaalantieltä kääntynyt auto. En ollut erityisemmin juttutuulella, mutta auto ajoi perässä ja alkoi vilkuttaa sinisiä valoja. Ikkunan avannut äijä kysyi, olinko Tommi. Arvasin, että kotona oli ehditty hätääntyä, sillä reissu oli venähtänyt nelituntiseksi. Lupasin kotona haukkua vaimon vielä koiraa pahemmin ja jatkoin viimeiselle polkutaipaleelle.

Viimeisen reilun kilometrin taipaleen jälkeen kotipihassa odotti toinen poliisiauto. Olivat varmistamassa, että kadonneet löytävät kotiinsa.

Kysyin, olivatko he tulleet perheväkivaltatapauksen vuoksi, sillä tiedossa oli turhaan säikkyneen vaimon kehumista. Myöhemmin tajusin, miksei huumori oikein tavoittanut. Poliisit nimittäin olivat ensimmäisenä kyselleet vaimolta, edelsikö katoamista jonkinlainen riita.

Virkavalta vakuutti, että vaimo oli toiminut ihan oikein, sillä pimeässä metsässä voisi sattua mitä tahansa. Vaikka mikä hätä siellä olisi, kun pysyisi liikkeessä.

Ajattelin, miten taas maine kasvoi naapuruston silmissä. Mutta poliisit lohduttelivat, että tätä varten veroja maksetaan. Suosittelivat jatkossa pitämään puhelinta mukana metsälenkillä.

Koira kiipesi vielä omin jaloin yläkertaan ja oksensi melkein saman tien syömänsä ruuat. Mutta ei enää vaatinut iltalenkille.

Aivujärven lumikenkäpolusta tuli muuten hyvä, mutta lopputaipaleella siinä on aika tiheässä syviä kengän painaumia.

Aivujärven lumikenkäpolusta tuli varsin kantava, sillä se tampattiin sohjossa moneen kertaan. Polku lähtee Lahdentien varresta Kollolantien ja Huhdintien risteyksestä.

Yksi kommentti

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>