Lukemisen hiipuminen huolettaa opettajaa

Vuonna 2019 tulee kuluneeksi 300 vuotta Daniel Medelplanin puuaapisesta, jonka ansiosta pälkäneläiset oppivat lukemaan, vaikka isovihan aikaan hävitetyssä maassa oli kaikesta pulaa.

Pälkäneellä vietettävä lukutaidon juhlavuosi innostaa lukijakuntaa tarttumaan kirjaan. Tällä palstalla kirjavinkkaajiksi haastetut esittelevät kolme lukemisen arvoista kirjaa. Lisäksi lukijat voivat toimittaa omia kirjavinkkejä osoitteeseen daniel.medelplan@gmail.com.

 

Kirjavinkkaajana Päivi Kosonen

Haastoin Päivi Kososen mukaan vinkkaamaan lukemista, koska tiedän hänen lukevan. Hän on äidinkielen opettaja Anna Tapion koulussa. Päivi on aktiivinen Kukkia-Seurassakin ja innostunut myös musiikista. Moni onkin nähnyt hänen myös laulavan sekä yksin että mukana ryhmissä.

Tunnen Päivin jo yläkouluajoilta asti. Oikeastaan sain jo silloin häneltä lukuvinkin, vaikka sitä hän ei taida itse tietääkään. Nimittäin Päivi ja eräs toinen tyttö juttelivat kerran välitunnilla Eino Leinon runoista ja minä höristin korviani. Kaverivinkkaus on tehokasta! Olisi kiva nähdä, mitä hän tällä kertaa vinkkaa.

Kososen kirjavinkkariksi haastanut Seija Heikkilä

 

Alakoulun opettaja lainasi omia kirjojaan

”Puutikkalan kyläkoulussa oli pieni kirjasto, josta sai lainata kerran viikossa, muistaakseni kaksi kirjaa kerralla”, Päivi Kosonen muistelee lukuinnostuksensa sytyttäjää.

Olen rakastanut kirjoja siitä saakka, kun opin ensimmäisen luokan alussa lukemaan. Kotona meillä ei ollut kirjoja, mutta Puutikkalan kyläkoulussa oli pieni kirjasto, josta sai lainata kerran viikossa, muistaakseni kaksi kirjaa kerralla.

Muistan vieläkin sen ihanan odotuksen tunteen, kun perjantai-iltapäivisin tulin kotiin koululaukussani kaksi kirjaston kirjaa: heti kun olisin tehnyt läksyt, pääsisin niitä lukemaan, pääsisin sukeltamaan uusiin maailmoihin, vieraiden ihmisten elämään.

Muistan lämmöllä myös alakoulun opettajaani, joka antoi minulle kotoaan luettavaksi omien poikiensa Tarzan-kirjoja: muistan tarkkaan, miltä ne näyttivät ja tuntuivat, ja entäpä ne tarinat. Silloin alakoulussa ajattelin, että joskus minulla vielä on paljon omia kirjoja, ja nyt niitä on: kirjoja on hyllyissä, pöydillä ja tuoleilla, rakastan niitä esineinä enkä voisi kuvitella kotia ilman niitä.

Olen lukenut siis aina, joskus enemmän, joskus vähemmän, elämäntilanteesta riippuen, mutta joka päivä luen jotakin.

Opetan nuorille äidinkieltä ja kirjallisuutta, ja pian kolmekymmenvuotisen urani aikana olen huomannut suuren, mielestäni hyvin surullisen muutoksen: nuoret lukevat koko ajan vähemmän ja vähemmän, nykyisin joillekin on suorastaan mahdotonta tarttua kokonaiseen kirjaan. Mutta onneksi on vielä niitäkin, jotka lukevat mielellään, jotkut suorastaan ahmien.

Minä yritän pitää kirjoja esillä luokassani koko ajan, jotta niihin olisi helppo tarttua, mutta korostan nuorille myös sitä, että kirjan voi lukea netissä, siinä heille tutuimmassa ympäristössä, tai kuunnella äänikirjana. Ainakin äänikirjojen kuunteleminen on ilahduttavasti lisääntynyt viime aikoina.

Olen hyvin iloinen siitä, että erilaisia lukukampanjoita on nyt menossa: äidinkielentunneillakin voi hyvällä omalla tunnolla vain lukea eikä tarvitse miettiä, pitäisikö nyt tehdä jotakin tärkeämpää.

Lukutaito on tärkein taito. Erityisen iloinen olen Pälkäneen kunnan Lukutaidon vuosi 2019 -kampanjasta. On hienoa asua täällä, Lukijakunnassa, keskellä olennaisinta.

 

Eino Leinon matkassa Kukkialle

Hannu Mäkelä: Mestari

Kirjailija Hannu Mäkelä on tässä kirjassa astunut runoilija Eino Leinon nahkoihin, eli hän kirjoittaa Leinon elämästä minä-muodossa.

Kirjassa runoilija muistelee omaa elämäänsä viimeisessä asuinsijassaan Nuppulinnassa, vähän ennen kuolemaansa. Hän kertoo kirjoittamisestaan, rakkauksistaan, vaikeuksistaan.

Hannu Mäkelä on kirjoittanut kirjan niin hienosti, että lukija koko ajan ajattelee kertojan olevan itse Leino, ei ulkopuolinen kirjailija. Mäkelä käyttää hienoa, viipyilevää, runollista, kieltä, jota erityisesti rakastan.

Pääseepä kirjassa käymään Leinon mukana myös Kukkialla, Ahonsaaressa, jossa hän vietti aikaa syyskesällä 1914 Sulo ja Hella Wuolijoen vieraana. ”Ovat kauniita Kukkian päivät ja yöt, mutta kauniimmat vaativat ihmisten työt mua myrskyn ja maailman puoleen”, hän kirjoitti lähtiessään. Leino suunnitteli vielä joskus palaavansa maailman myrskyistä takaisin Kukkian rauhaan, mutta se suunnitelma ei koskaan toteutunut.

 

Henning Mankell: Kasvoton kuolema

Luen nykyisin paljon dekkareita, erityisesti pohjoismaalaisia. Löysin dekkarit uudestaan, aiemmin olleen Agatha Christie -kauden jälkeen, 1990-luvun puolen välin paikkeilla. Tähän löytämiseen vaikutti eritoten ruotsalainen Henning Mankell, jonka kirjan Kasvoton kuolema luin melko pian sen suomentamisen (1993) jälkeen. Kirjan päähenkilö on Kurt Wallander -niminen poliisi, josta sittemmin on tullut maailmanlaajuisesti tuttu kirjojen, elokuvien ja tv-sarjojen kautta.

Kasvoton kuolema oli ensimmäisiä lukemiani dekkareita, jotka kertoivat ns. tavallisista ihmisistä, ei keski- tai yläluokkaisista briteistä, ja joissa rikoksia tutkivat ja ratkaisevat tavalliset poliisit itseoppineiden Sherlock Holmesien, Miss Marplejen ja Hercule Poirotien sijaan.

Ihastuin heti Wallanderin mielenkiintoiseen ja ristiriitaiseen persoonaan: hän oli juuri eronnut, keski-ikää lähestyvä mies, jolla oli vaikea isäsuhde. Lisäksi hän rakasti klassista musiikkia. Uutta oli siis poliisi, jolla oli heikkouksia, vaikeuksia omassa elämässään, ja silti hän oli hyvä siinä työssä, mitä teki.

Kasvottomassa kuolemassa, niin kuin muissakin Wallander-kirjoissa, tehdään murha, jota selvitellään. Tapahtumat kerrotaan realistisesti, mutta väkivallalla ja kauheuksilla ei mässäillä. Tärkeää on myös se, että paha saa palkkansa, eli murha saadaan ratkaistua. Mankellin kirjojen maailma ei kuitenkaan ole mustavalkoinen: myös rikoksen tekijöiden motiiveja pohditaan, ja aina he eivät ole pelkästään pahoja ihmisiä, vaan monenlaiset omat ja yhteiskunnan ongelmat ovat ajaneet heidät siihen tilanteeseen, missä he ovat.

Ruotsi ei Mankellin kirjoissa todellakaan näyttäydy lintukotona. Wallander-kirjoja on ilmestynyt yhteensä yhdeksän, ja ne muuttuvat loppua kohden entistäkin tummasävyisimmiksi: silti pidän niistä kaikista.

 

Minna Rytisalo: Rouva C.

Viime vuonna ilmestynyt romaani Rouva C. kertoo kirjailija Minna Canthista, jonka syntymästä tulee tänä vuonna 19.3. kuluneeksi 175 vuotta. Kirja kertoo nuoren Minnan ja Ferdinand Canthin avioliittotarinan. Minna pääsee opiskelemaan Jyväskylän opettajaseminaariin, jossa biologianopettaja Ferdinand rakastuu häneen, ja pitkän epäröinnin ja mietinnän jälkeen Minna suostuu miehen kosintaan.

Rouva C:ssä näkyy myös metoo-kampanja, sillä Minnan ratkaisuihin vaikuttaa paljon se, että seminaarin rehtori ei käyttäydy häntä, eikä muitakaan naisopiskelijoita, kohtaan aina asiallisesti, vaan rikkoo ruumiillisen koskemattomuuden rajoja.

Kirja avaa mielestäni hienosti sekä Minnan että Ferdinandin ajatuksia ja tunteita. Suhde ei aluksi perustunut molemminpuoliselle rakkaudelle, mutta pikku hiljaa Minnakin oppi rakastamaan miestään ja pitämään myös ”aviollisista velvollisuuksistaan”.

Minna ei ollut tyypillinen aikansa nainen, niin kuin nykyään hyvin tiedämme. Hän halusi olla muutakin kuin vaimo ja äiti, olla selvillä maailman tapahtumista, hän kannatti sukupuolten tasa-arvoa, naisten opiskelua, hän halusi vaikuttaa ja kirjoittaa. Ferdinand-puoliso ei suinkaan halunnut näitä asioita Minnalta kieltää, ja näin hänkin oli ajalleen epätyypillinen mies.

Kirjailija pääsee mielestäni erityisen hienosti Minnan pään sisään. Miltä tuntuvat esimerkiksi jatkuvat raskaudet ja synnytykset? Miltä tuntuu ajatella asioista selkeästi eri tavalla kuin muut? Kirja on myös kielellisesti hieno ja omaperäinen, päähenkilönsä kaltainen.

Muistettava kuitenkin on, niin kuin kirjailijakin on painottanut, että Rouva C. on fiktiota, vaikka sen henkilöt todellisia ovatkin.

Romaani päättyy Ferdinandin kuolemaan, jolloin Minna odotti seitsemättä lastaan. Minna suree syvästi miehensä kuolemaa, itsetuhoisiakin ajatuksia hänellä on, mutta elämä voittaa lopulta, ja Minna muuttaa lapsineen Kuopioon. Mutta se onkin jo toinen tarina.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?