Arkea

Kirjoittaja on kansainvälisiä suhteita Madridissa opiskeleva pälkäneläinen.

Kevät on saapunut Madridiin.

Lintujen muuttoliikenne käy kovana ja päivät pysyvät helposti yli kymmenen plusasteen puolella. Kylmyys ja korkeat kinokset tuntuvat hyvin kaukaisilta, kun kulkee Solin aukion halki farkkutakissa ja aurinko hohkaa siniseltä taivaalta.

Toisaalta on hyvin vaikea kuvitella, että on vasta helmikuu. Suomalaiselle tällainen lämpö tarkoittaa jo toukokuuta, ja siksi on kummallista nähdä kaljut puut ja kaikki ne kalenterin kuukaudet nykyhetken ja kesän välissä.

Ensi kuussa muutostani tulee kuluneeksi tasan puoli vuotta. Kapeat kivikujat ja palmupuut ovat alkaneet näyttämään vain tavallisilta, metrolinjat osaa jo ulkoa, eikä keskustan ihmistulvakaan enää hätkähdytä.

Kaikki arkistuu lopulta, vaikka missä asuisi. Oman kotipaikan kauneudelle ja ihmeellisyydelle sokaistuu, eikä sitä osaa arvostaa niin kuin ehkä pitäisi.

Viettäessäni joulun Pälkäneellä muistin taas, että bussit kulkee Tampereelle noin tunnin välein. Madridiin palatessani yritin olla valittamatta siitä, että seuraavaa metroa piti odottaa kokonaiset kahdeksan minuuttia. Nyt se tuntuu taas yhtä ärsyttävältä, ihminen unohtaa nopeasti.

Asui missä hyvänsä ja muutti minne tahansa, perusasiat säilyvät. Ajattelin, että aloittaisin elämäni täällä ihan puhtaalta pöydältä ja muuttaisin tapani, mutta sama ihminen minä olen edelleen.

Toki muutoksia on tapahtunut, mutta ei minusta silti ole tullut hyperaktiivista kaupunkieläjää, vaikka niin kuvittelin. Kaupungille raahautuminen on yhä yhtä raskasta kuin kotonakin asuessa.

Alkuaikoina laittauduin aina tuntitolkulla ulos lähtiessä, nyt saatan meikata vasta matkalla metrossa. Ehkä en ihan samanlaisissa rytkyissä viitsi kaupungille lähteä, kuin niissä missä kehtasin kylälle mennä, mutta tietynlainen kotiutuminen on tapahtunut. Ei ole enää niin väliä, onko kaikki ihan viimeisen päälle.

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.

Lue lisää aiheesta: