Vuonna 2019 tulee kuluneeksi 300 vuotta Daniel Medelplanin puuaapisesta, jonka ansiosta pälkäneläiset oppivat lukemaan, vaikka isovihan aikaan hävitetyssä maassa oli kaikesta pulaa.
Pälkäneellä vietettävä lukutaidon juhlavuosi innostaa lukijakuntaa tarttumaan kirjaan. Tällä palstalla kirjavinkkaajiksi haastetut esittelevät kolme lukemisen arvoista kirjaa. Lisäksi lukijat voivat toimittaa omia kirjavinkkejä osoitteeseen daniel.medelplan@gmail.com.
Kirjavinkkaajana Eila Timonen
77-vuotias pälkäneläinen Eila Timonen toimi ”ennen vanhaan, edellisessä elämässään” äidinkielen, kirjallisuuden ja historian lehtorina.
”Eila opetti minulle äidinkieltä taannoin yläkoulussa: rempseä, rohkea tyyli, huumorintaju ja ihana pohjois-karjalalainen puheen sointi. Muun ohella hänellä oli selvästi herkkää korvaa ja silmää monenlaisille nuorille oppilaille. Sittemmin on ilmennyt lisää ominaisuuksia: terävä, laajasti ajatteleva ja näkevä ihminen. Sattuvasti sanova.”
Kososen kirjavinkkariksi haastanut Seija Heikkilä
Lukeminen, osa elämää
Vanhemmiten olen tullut niin pirteäksi, että herään jo ennen viittä. Luen aamuisin pari kolme tuntia ennen ”ylösnousemusta” päivään ja sitten illalla ennen uneenvaipumista.
Lukeminen on kuulunut elämääni lapsesta saakka. Olin kyltymätön satujen kuuntelija. Joitain lempisatujani piti lukea minulle moneen kertaan. Osasin ne ulkoa ja huomautin heti, jos jossain kohtaa meni väärin.
Opittuani lukemaan alkoi ihana riippumattomuus, kun ei tarvinnut vaivata ketään lukijaksi. Vähillä taskurahoillani ostin kirjoja enkä ostoksiini neuvoja kysellyt. Niinpä pikkutyttönä hankin kaksiosaisen Miguel de Cervantesin klassikkoteoksen Don Quijote! Luetun ymmärtämisestä ei voi puhua kuin vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Mieleeni jäi Don Quijoten hevosen nimi Rosinante, jolla briljeerasin tietokilpailuissa.
Lapsena löysin kirjahyllystä Alexandre Dumas´n Kamelianaisen. Ihailin päähenkilön hienoja pukuja ja kenkiä. Piirtelin niistä kuvitelmiani. Täysin sivuasiaksi jäi kirjan pääsisältö, kertomus kurtisaanin elämästä. En tiennyt, mikä kurtisaani on. Varmaan jotain hienoa! Lapsi ymmärtää asiat kehitystasonsa mukaan. Sitten en löytänyt kirjaa mistään. Aikuiset olivat ottaneet sen parempaan talteen.
On kirjoja, joita lukee koko ikänsä, palaa yhä uudelleen niiden pariin. Grimbergin Kansojen historia on yksi niistä, ollut lukiovuosista alkaen. Viimeksi luin kansainvaelluksista etsien yhtymäkohtia nykyajan ilmiöihin. Olin löytävinäni.
En ole selvinnyt Dostojevskinkään tuotannosta aivan kuudessa päivässä Paavo Väyrysen tapaan, vaan palaan yhä uudelleen hänen teksteihinsä. Samoin on käynyt Tsehovin, Gogolin, Herman Hessen, Thomas Mannin, Camus`n ja monen muun klassikon kanssa.
Luen romaaneja, runoja, tietokirjoja, päiväkirjoja, elämäkertoja. Historiasta olen aina pitänyt: poliittinen historia, sota- ja kulttuurihistoria, paikallishistoria, historiikit. Kiinnostavia historian osa-alueita kaikki.
Vanhat keittokirjat viehättävät. Kulttuurihistoriaa keittiöstä käsin.
Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa.
Viime aikoina lukemissani elämäkerroissa on todella valinnanvaraa: Teemu Keskisarja, Aleksis Kivi ja saapasnahkatorni, Lasse Lehtinen, Väinö Tanner, Itsenäisen Suomen mies, Michelle Obama, Minun tarinani, Helena Ruuska, Hugo Simberg piruja ja enkeleitä, Panu Rajala, Suomussalmen sulttaani. Parhaillaan olen lukemassa Pekka Tarkan Onnen Pekkaa. Kaikki suositeltavia.
Kuitenkin valintani on vuonna 2015 ilmestynyt Leena Kirstinän Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa, komea teos Kirsi Kunnaksen elämänvaiheista ja hienot analyysit hänen runoistaan.
Daniel Medelplan kaiversi aapisensa 300 vuotta sitten Kukkolassa. Kukkolaa sivuaa Kirsi Kunnaskin, myöhempien aikojen aapisen tekijä, olihan hänen miehensä Jaakko Syrjän isoisä Juho Kukkolan kulmilta lähtöisin.
Laajimmin Kirsi Kunnas tunnetaan lastenrunoistaan ja -loruistaan. Tiitiäisen satupuu ja Hanhiemon iloinen lipas ovat monille lapsuudesta tuttuja.
Lukiessaan lapselle aikuinen on lapselle läsnä, lapsi tulee nähdyksi ja näkyväksi. Lapselle lukemisen tärkeyttä Kirsi Kunnas ei lakkaa korostamasta. Ei turhaa korostamista näinä älypuhelimien näpläämisen aikoina!
Lastenrunot ja lorut ovat vain osa Kirsi Kunnaksen monipuolista elämäntyötä: suomentaja, kulttuurivaikuttaja, runoilija, kirjailija, kansalaisaktivisti, Pen-klubin puheenjohtaja monia vuosia.
Helsinkiläisen kulttuurikodin kasvatista tuli tamperelainen ja ylöjärveläinen, akateemikko, kunniatohtori. Paljon mielenkiintoista henkilöhistoriaa.
Elämäkerroista avautuu näköala kuvattujen henkilöiden kautta myös aikakauteen, jossa he elävät. Näin aikakausi valottuu uudesta näkökulmasta, uusin näkemyksin, ja se on mielenkiintoista.
Sally Salminen: Katriina on kaunokirjallinen valintani.
Viime vuonna Juha Hurme kertoi Mikkolan Navetalla suomentaneensa uudelleen tämän unohdetun klsssikon. Suomennos on upea.
Katriina ilmestyi 1936 ja oli aikanaan kansainvälinen bestseller, mutta sittemmin unohdettiin vuosikymmeniksi.
Juha Hurme pitää teosta merkitykseltään yhtä tärkeänä kuin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -sarjaa, jossa pääosassa ovat enimmäkseen miehet. Salmisen Katriinaa kuvaa samaa aikakautta naisnäkökulmasta.
Pohjalainen Katriina solmii avioliiton ahvenanmaalaisen huithapelin miehen kanssa ja joutuu Ahvenanmaan syrjäiselle saarelle sisäänlämpiävään, hierarkiseen kyläyhteisöön, jossa vallitsevat tiukat elämistä ohjaavat normit.
Niin sanotusta hyvinvointivaltiosta ei sen ajan Suomessa ollut tietoakaan. Köyhän väestön oloja voi verrata kehitysmaiden oloihin. Katriina joutuu hakemaan kaikki henkiset voimavaransa selviytyäkseen. Hänestä kasvaa henkisesti vahva, itsenäinen nainen, joka yksin ottaa vastuun perheestään. Hän ei tee mitään vastoin oikeudentuntoaan, eikä ympäristön tyly kohtelu pysty häntä lannistamaan.
Psykologisella tasolla niin Katriina kuin monet muutkin henkilöt eivät käy henkistä taistelua vain toisiaan vastaan vaan myös itsensä, omien voimavarojensa kanssa. Tämän Salminen kuvaa äärimmäisen taitavasti. Kamppailu merellisten luonnonvoimien kanssa jää sivuseikaksi.
Elämä on Katriinalle – niin kuin meille kaikille – pitkä luopumisharjoitus, josta hän selviää uljaasti.
Oula Silvennoinen, Marko Tikka, Aapo Roselius: Suomalaiset fasistit.
Nämä nuorenpolven historiantutkijat ovat tarttuneet ennakkoluulottomasti aiheeseen, joka kai arkuutensa vuoksi on jäänyt vähäiselle tutkimukselle.
Kirjassa selvitetään, mitä fasismi on, millainen vaikutus fasistisilla liikkeillä oli viime vuosisadan alkuvuosikymmenillä yhteiskuntaamme ja millaista Suomea suomalaiset fasistit 1920- ja 1930-luvuilla tavoittelivat.
Kirja osoittaa mielenkiintoisella tavalla fasismin jatkuvuudet nykyaikaan ja yhteydet eurooppalaiseen fasismiin.
Valitettavasti fasismi on yleistymässä taas Euroopassa haastaen humaania, liberaalia sivistysperinnettä. Siksi kirja on hyvin ajankohtainen.
Kirjan esittelyssä mainitaan, että suomalaisen fasismin historiaa tuntematta suomalaisen kansanvallan tarina ei tule ymmärrettäväksi. Suosittelen.
Edellisen lisäksi viime aikojen kiinnostavaa luettavaa on ollut Yuval Noah Hararin 21 oppituntia maailman tilasta ja Timo Vihavaisen Varjo Suomen yllä: Stalinin salaiset kansiot.