Vuonna 2019 tulee kuluneeksi 300 vuotta Daniel Medelplanin puuaapisesta, jonka ansiosta pälkäneläiset oppivat lukemaan, vaikka isovihan aikaan hävitetyssä maassa oli kaikesta pulaa.
Pälkäneellä vietettävä lukutaidon vuosi innostaa lukijakuntaa tarttumaan kirjaan. Tällä palstalla kirjavinkkaajiksi haastetut esittelevät kolme lukemisen arvoista kirjaa. Lisäksi lukijat voivat toimittaa omia kirjavinkkejä osoitteeseen daniel.medelplan@gmail.com.
Kirjavinkkaajana Seppo Rinne
Satunnaisen leffankatsojan kannattaa välttää filmejä, joille kriitikot ovat antaneet viisi tähteä. Kahden tähden jatko-osat tarjoavat varmempaa viihdettä. Paljon leffoja tai taidetta katsovat tai musiikkia kuuntelevat arvostavat klassikoita, mutta innostuvat myös uudesta ja omituisesta. Sama on paljon lukevien kanssa. Tuli vain mieleen, kun Seppo Rinne kertoo, että kirjastossakin huomattiin hänen lukuharrastuksensa omituisuus.
Seija Holma kuvasi Lukutaidon vuoden käynnistäneessä Lukijakunta -lehdessä kirjaviisasta, jolle lukeminen on suorittamista ja pätemistä. Mutta on myös kirjaviisaita, jotka ovat kohdanneet kirjojen sivuilla niin monipuolisen maailman, ettei mikään tilanne tunnu yllättävältä. Sivistystä huokuvan ihmisen vaikutuspiirissä tuntuu, että itsekin löytäisi jotain oleellista ja viisasta.
54-vuotias Seppo Rinne on johtanut Sahalahden ja Pälkäneen sivistystointa, yhteiskoulua ja lukiota sekä Aitoon koulutuskeskusta. Kunnianhimoiselle johtajalle ne olisivat olleet ponnahduslautoja entistä hohdokkaampiin tehtäviin. Seppo Rinne sen sijaan on löytänyt paikkansa ammatillisen erityisopettajan tärkeässä tehtävässä.
Rinne on tehnyt työtä lukemisen ja kotiseudun puolesta muun muassa Sahalahden kirjanystävissä ja Sahalahti-seurassa. Mikkolan navettayhteisön tukipilarista tuli äskettäin luopioislainen, yhteisöllisen asumisen ideaa levittävän Pöllökartanon kuopus.
Rinteellä on sana hallussa. Erinomaisella esiintyjällä on harvinainen kyky puhua suoraan selkäytimeen. Siitä huolimatta harva tuntee miehen. Siihen tarjoaa tilaisuuden Rinteen hieno runoteos.
Rinteen kirjavinkkariksi haastanut Tommi Liljedahl
Omituinen lukija?
Sain joskus vuosia sitten Sahalahden kirjaston Vuoden lukija -palkinnon. Palkintoa taidettiin perustella lukuharrastukseni monipuolisuudella ja omituisuudella.
Luen tosiaan kohtalaisen paljon – keskimäärin kirjan viikossa. Loma-aikoina saatan yltyä ahmimaan kirjoja: lukeminen on kiva tapa irrottautua arjesta ja rentoutua. Työviikkojenkin aikana yritän lukea jotain ennen nukkumaanmenoa, vaikka olenkin toivottoman iltauninen.
Meillä on Suomessa mahtava kirjastolaitos. Luopioisten omatoimikirjasto on hieno keksintö: se palvelee hyvin aamusta iltaan. Yritän varata kiinnostavat uutuuskirjat hyvissä ajoin, niin saan ne käsiini mahdollisimman pian niiden ilmestyttyä.
Luen koti- ja ulkomaista kaunokirjallisuutta, tietokirjoja – erityisesti historiaa, elämäkertoja, dekkareita joskus runoja ja uskonnollista kirjallisuutta. Jos kirja ei vangitse mielenkiintoani, lukemiseni voi olla aika pintapuolista tai sitten luovun leikistä. Ja sitten on joitakin kirjoja, joihin olen tykästynyt niin, että luen niitä säännöllisesti uudelleen ja uudelleen, esimerkkinä Waltarin historialliset romaanit.
Opin lukemaan ennen kouluikää. Kun vanhempani lähtivät ulkomaanmatkalle, eikä kukaan ollut lukemassa minulle Aku Ankkaa, päätin alkaa lukea itse. Enää en tilaa Akua, mutta lainaan kyllä silloin tällöin sarjakuvia kirjastosta.
Lukuvinkit kirjahyllystäni
Bernard Schlink: Lukija.
Kirja oli ilmestyessään parikymmentä vuotta sitten myyntimenestys ja tykästyin siihen minäkin. Nuoren pojan ja lukutaidottoman keski-ikäisen naisen maailmat kohtaavat toisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa. Tarina etenee sujuvasti ja avautuu aika helposti, jos on ollut hereillä koulun historiantunneilla.
Mirkka Lappalainen: Susimessu.
Suomalaiset historiantutkijat ovat viime vuosina kunnostautuneet historiatiedon popularisoijina. Susimessun tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun lopulle, jolloin Ruotsissa jouduttiin sisällissotaan. Kriisi koetteli myös Suomea. Vaikka tapahtumat ja tarinan lopputulema olivat minulle tuutuja, tarina piti niin hyvin otteessaan, etten malttanut laskea kirjaa käsistäni.
Mika Waltari: Johannes Angelos – Hänen päiväkirjansa Konstantinopolin valloituksesta v. 1453 Kristuksen maailmanajan päättyessä.
Johannes Angelosta ei aina arvosteta Waltarin mestariteokseksi. Tarina lähteekin liikkeelle ehkä vähän jähmeästi. Mutta lukijan ei kannata luovuttaa, sillä kirjan loppu on huikea kuvaus kristityn Konstantinopolin viimeisistä päivistä, kun turkkilaiset hyökkäävät kaupunkiin. Waltarin tekstissä on viittauksia, vertauskuvia ja pohdintaa elämän perimmäisistä kysymyksistä.
