Tänä vuonna tulee kuluneeksi 300 vuotta Daniel Medelplanin puuaapisesta, jonka ansiosta pälkäneläiset oppivat lukemaan, vaikka isovihan aikaan hävitetyssä maassa oli kaikesta pulaa.
Pälkäneellä vietettävä lukutaidon vuosi innostaa lukijakuntaa tarttumaan kirjaan. Tällä palstalla kirjavinkkaajiksi haastetut esittelevät kolme lukemisen arvoista kirjaa. Lisäksi lukijat voivat toimittaa omia kirjavinkkejä osoitteeseen daniel.medelplan@gmail.com.
Kirjavinkkaajana Kaija Turunen
Pälkäne on ollut lukijakunta jo ennen Medelplanin 300-vuotisjuhlia. Kylistä löytyy aktiivisia lukupiirejä ja kesän kohokohta on reilun 20 vuoden ajan ollut Laitikkalan kirjateltta. Kirjateltan äiti Kaija Turunen jäi nuoriso- ja kulttuurisihteerin tehtävistä eläkkeelle seitsemän vuotta sitten, mutta hän on jatkanut työtään rakkautensa kirjallisuuden parissa.
Pälkäneen kirjapiirin vetäjä vie pälkäneläislukijoita antoisille matkoille. Kanssakäyminen Viron ystäväpiirin kanssa on tiivistä.
Touhukas matkanjärjestäjä virkistää Vuolijoen elämää, sillä Pitkäjärven kunnostusyhdistys tekee muun muassa teatteriretkiä. Myös nuoriso- ja kulttuurisihteerinä toimiessaan Turunen avasi pälkäneläisnuorten silmiä maailmalle. Turusen järjestämillä matkoilla luotiin suhteita muun muassa Puolaan, Hollantiin, Ranskaaan, Unkariin ja Tsekkoslovakiaan.
Kaija Turusen haastoi kirjavinkkariksi Eila Timonen.
Maia Väkram tutustutti virolaiskirjallisuuteen
Seitsemän vuotta sitten nuoriso- ja kulttuurisihteerin tehtävistä eläkkeelle jäänyt Kaija Turunen vetää edelleen Pälkäneen kirjapiiriä.
Luen paljon kirjoja, joku voisi sanoa liikaakin, koska aina en muista, olenko lukenut sen kirjan vai en. Siihen pulmaan olen kyllä keksinyt ratkaisun. Kirjaan kalenteriini kaikki luetut teokset, niin muistan ainakin tekijän ja nimen. Viime vuosina olen vuosittain lukenut reilusti yli sata teosta. Aina on joku romaani meneillään ja muutama odottaa vuoroaan.
Viimeisin lukemani teos on Elena Ferranten Napoli-sarjan neljäs, eli viimeinen osa Kadonneen lapsen tarina. Ferranten teokset ovat niin suosittuja, että niitä joutuu jonottamaan jopa Pälkäneellä!
Erikoisharrastukseeni kuuluu virolainen kirjallisuus. Innostuksen siihen sain 90-luvun alussa Viron uudelleen itsenäistyttyä mainiolta opettajaltani Maia Väkramilta, joka oli Tampereen yliopistossa viron kielen, kirjallisuuden ja kulttuurin opettaja. Kun hän jäi eläkkeelle Tampereelta, hän muutti Tallinnan Nõmmelle. Hänen aloitteestaan kirjapiirillä on ollut Nõmmella ystäväpiiri, jonka kanssa kirjapiirillä on vuosittain kulttuurivaihtoa.
Yritän lukea kaikki virolaiset uudet suomennetut romaanit. Viime vuoden virolaisen kirjallisuuden viikon Helmi-lehdessä (Tuglas-seuran julkaisu) oli luettelo kymmenestä kirjasta, jotka jokaisen pitäisi lukea. Olin ylpeä, sillä olin lukenut kaikki. Kirjailijaluetteloon mahtui Oskar Luts, A.H. Tammsaare, Jaan Kross, Viivi Luik, Ilmar Taska, Indrek Hargla ja Andrus Kivirähk. Krossilta oli kolme teosta ja Viivi Luikilta pari.
Joukosta puuttui tietysti paljon teoksia, jotka olen lukenut. Erityisesti kaipasin listalle Tõnu Õnnepalun Mandalaa tai Paratiisia. Kirjailija oli varsinkin nuorten suosiossa juuri Viron uudelleen itsenäistyttyä. Silloin hän kirjoitti nimimerkillä Emil Tode (Enkelten siemen).
Mikä sitten on hyvä kirja?
Yhdysvaltalainen tutkimus kertoo, että korkeakirjallisten tekstien moniselitteisyys on aivoille empatiajumppaa. Tutkimus jatkaa, että hyvä romaani kehittää lukijansa aivoja aivan toisella tavoin kuin silkaksi viihteeksi luettu kirjallisuus.
Siispä luen mielelläni teoksia, joissa kaikkea ei selitetä ja syötetä valmiina. Lukijan omille ajatuksille ja tunteiden kirjolle täytyy jäädä tilaa. Kuvotustakin on hyvä joskus tuntea.
Ihannetilanne on se, että saa toisten kanssa vaihtaa ajatuksia teoksesta. Minulle kirjapiiri on tässä oivana apuna. Kun kirjapiirissä on ollut luettavana jokin kiehtova teos, niin saatan lukea saman tien kirjailijan muitakin teoksia. Lukeminen auttaa ymmärtämään kanssaihmisten ajatuksia, tunteita ja käytöksen syitä. Se tuo myös tuulahduksia muualta.
Vilkaisin viime vuoden lukemiani kirjoja ja joukossa oli monta Finlandia- ja Nobel-palkittua ja Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinnon saaneita, muun muassa Juha Hurme, Jörn Donner, Olli Jalonen, Hannu Mäkelä, Rosa Liksom, Kjell Westö, Einar Már Guðmundsson, Sjön, Herta Müller, Toni Morrison, Kazuo Ishiguro, Orhan Pamuk ja luin jopa yhden F.E. Sillanpään teoksen.
Mieluisia kirjailijoita minulla on paljon. Tässä joitakin: Haruki Murakami, Paul Auster, Thomas Mann, Andreї Makine, Margaret Atwood, Hjumpa Lahiri, Milan Kundera, Torgny Lindgren, uudet venäläiset Jelena Tšižova ja Jevgeni Vodolazkin, Juhat Seppälä, Itkonen ja Hurme, Minna Rytisalo, Riitta Jalonen, Joel Haahtela, Tommi Kinnunen. Lopetan, tulee jo ähky, mutta luetteloa voisin jatkaa loputtomasti.
Toisinajattelijoiden karu kohtalo
Jaan Kross; Keisarin hullu (1978, suom. 1982)
Teoksessa Kross kertoo vuosina 1787–1836 eläneen Timotheus von Bockin tarinan. Bock oli liiviläinen aatelismies, joka vietti lähes kymmenen vuotta vankilassa hulluksi leimattuna ja syytettynä vehkeilystä keisari Aleksanteri I:stä vastaan ja keisarin vaihduttua oli kotiarestissa Võisikun kartanossa Põltsamaalla, lähellä Pälkäneen ystäväseurakuntaa Pilistvereä. Kross, kansakuntansa muistin tallentajana, tutkii myös tässä teoksessa vallankäytön ja vapauden yleisinhimillisiä ongelmia.
Ilmestyessään vuonna 1978 Neuvostoliiton toisinajattelijat olivat huomion kohteena sekä kotimaassa että länsimaissa. Nobel-palkitut Josef Brodsky ja Aleksander Solženitsyn karkotettiin maasta ja pian otsikoihin nousi myös Andrei Saharov. Toisinajattelijoiden kysymys oli siis mitä ajankohtaisin Keisarin hullun ilmestyessä.
Krossin loputtomat pohdinnat antavat teokselle syvyyttä. Teoksissaan Jaan Kross tuo esiin sen, miten veitsenterällä Viron asukkaat ovat historiansa aikana olleet ja millaisia inhimillisiä pulmia heillä on ollut. Yhtä lailla surraan ihmisoikeuksia kuin vaikkapa arkipäivän asioita kuten kenkien hajoamista.
Olli Jalonen; Taivaanpallo (2018)
Jalosen Finlandia-palkittu teos ei jätä kylmäksi.
Edmond Halley (1656–1742) vietti vuoden tähtiä tutkailemassa Saint Helenan saarella. Apupojaksi hän sai paikallisen pienen Anguksen, joka kiipesi puun latvaan ja laati tähtikarttoja ja tilastoja lintujen esiintymisestä. Tämä kohtaaminen muuttaa koko Anguksen elämän.
Angus lähetetään laivalla märssykoriin piiloutuneena matkaan kohti Lontoota. Monien vaikeuksien kautta hän saapuu perille.
Jalosen tekstissä on jotain maagista ja pieni Angus on sydämet sulattava henkilö. Hän on liikuttavan tunnollinen. Hänellä on terävä pää, uskomattoman terävä näkökyky ja hänen tiedonjanonsa on loputon.
Anguksen mietteitä ja pohdintoja lukee ahmien. Sanasto ja tapa ilmaista luovat lukijalle 1600-luvun lopun maailman. Juuri noin älykäs ja Raamatun nuhteeseen kasvatettu poika olisi voinut puhua ja miettiä ilmiöitä.
Teoksessa yhdistyvät tieteellinen edistys ja uskonnon ristipaineet. Jalonen näyttää, että vaatimaton syntyperä ei ole este edistykselle, jos on älyä ja motivaatiota. Olli Jalosen tutkimustyö teosta varten on suurenmoinen.
Jukka Rislakki; Mullistusten mies. Elämää ja kohtaloita historian aallossa (2018)
Jukka Rislakki on asunut vuodesta 2002 Latvian Jurmalassa mentyään naimisiin suurlähettiläänäkin toimineen Anna Ziguren kanssa. Baltian asioista kertominen on ollut luonnollista Rislakille, ja hän antaa kyllä mielipiteensä kuulua venäläisten uusrikkaiden toimista ja paikallisesta korruptiosta, joka jatkuu, vaikka Venäjän valta on päättynyt. Hän on vankkumattomasti pienen ihmisen oikeuden puolella järjestelmän konnuuksia vastaan.
Ujon pojan tie vei maailman myllerryksiin, joita hän innolla teksteihinsä taltioi. Jämpti dokumentti toimittajan työstä on kiinnostavaa muutosten aikana. Jotain ujoudesta on yhä jäljellä, koska Rislakki keskittyy pääosin töihinsä ja jättää henkilökohtaisen elämänsä lähes tyystin kertomatta. Elämästä Jurmalassa olisi kernaasti lukenut enemmänkin.
Viimeisimmät kommentit