”Kyllä se mun kädessäni oli, mutta kun ei ollut aikaa katsella sitä” – Salmentakana jahdattiin Daniel Medelplanin painolaattaa

Mari Laesterä (vasemmalla) käy lukemassa Kostiakodin asukkaille viikon lehtiä. Kun Sydän-Hämeen Lehdessä kerrottiin Daniel Medelplanista, Aune Rulja ryhtyi muistelemaan puulaattaa, jota hänkin oli pitänyt käsissään sotien jälkeen kotitalon vintillä.

– Kyllä se mun kädessäni oli, mutta kun ei ollut aikaa katsella sitä. Itseäkin sitten kiinnosti jälkeen päin, sillä ainahan puuaapisesta puhuttiin, Aune Rulja muisteli.

Mari Laesterä tunsi kylmiä väreitä. Hän oli poikennut Kostiakodille lukemaan iäkkäille asukkaille viikon lehtiä. Sydän-Hämeen Lehdessä kerrottiin Lukutaitovuoden tapahtumasta, sillä Pälkäneellä vietetään Medelplanin puuaapisen 300-vuotisjuhlavuotta.

Nyt 93-vuotias asukas kertoi pidelleensä kädessään painolaattaa, jolla Daniel Medelplan oli 300 vuotta sitten painanut aapisen. Suomen harvinaisimman kirjan viimeinen tunnettu kappale tuhoutui Turun palossa vuonna 1827. Aapisia tuskin enää mistään löytyisi, sillä isovihan aikaan itsetehdylle paperille painetut kirjat on luettu jo ajat sitten loppuun.

Kirjan painamisessa käytettyjä puulaattoja on turhaan etsitty pälkäneläisvinteiltä. Olisiko sellainen voinut päätyä Ruljan talon vintille Salmentaakse?

Daniel Medelplan veisti puiset painolaatat Kukkolassa. Salmentaka sijaitsee Pälkäneveden vastarannalla. 300 vuotta sitten vedet eivät erottaneet, vaan yhdistivät kyliä.

 

”Täällä on toi kova aapinenkin”

Marketta Vaismaa (oikealla) kuuntelee, kun Aune Rulja muistelee, miten vanha puulaatta peitettiin vintin eristepuruihin.

– En minä ole puuaapisesta kenellekään kertonut. Nyt tuli mieleen, kun Medelplanista luettiin lehdestä, Aune Rulja sanoo.

Parikymmentä vuotta Kostiakodissa asustanut Rulja on edelleen virkeässä kunnossa. Kaulassa roikkuu oma avain ulko-oveen, sillä hän käy päivittäin itsekseen kävelyllä.

Haltialla kasvanut Rulja päätyi Salmentaakse 13 vuoden vanhana tyttönä, kun kasvattivanhempien kunto heikkeni. Työntäyteisen arjen ohessa alettiin laittaa omaa kotia.

Sotien aikaan mies päätti tehdä lisähuoneen kymmenkunta vuotta aiemmin valmistuneen talon yläkertaan. Toinen pää jäi käyttövintiksi, jossa saattoi kuivattaa vaatteita.

Vilho toi siihen lautakasansa ja alkoi laudoittaa eristepurujen päälle, jotta vintillä olisi helpompi ja siistimpi kulkea, Aune Rulja muistelee.

Silloin silmiin sattui vanhoja kirjoja, jotka oli laitettu talteen purujen päälle.

Parikymmentä vuotta Kostiakodissa asunut Aune Rulja muistelee kotitalon vintiltä sotien jälkeen löytyneitä vanhoja kirjoja ja puulaattaa, joka saattaisi olla Medelplanin puuaapisen painolaatta.

– Siellä oli muun muassa pitkulainen raamatun näköinen kirja.

Kirjojen lisäksi räystään alla lojui harmaantunut, sormenvahvuinen puulaatta. ”Täällä on toi kova aapinenkin”, Vilho Rulja huikkasi.

Aune Ruljakin katsoi puulaattaa.

– En minä siinä nähnyt kuvaa, vaan kirjoitusta oli alas saakka. Ei se tämän isompi ollut, Rulja piirtää ilmaan A4-arkkia pienemmän laatan mittasuhteita.

Sitten Vilho Rulja tasasi purueristeitä sen verran, että puulaatta sopi kirjarivistön viereen ja alkoi vasaroida lattialautoja kiinni.

 

”Ilman muuta vihjeet kannattaa tutkia”

93-vuotias Aune Rulja ei enää jaksanut lähteä entisen kotitalon vintille esittelemään, mihin vanhat kirjat ja puulaatta aikanaan peiteltiin. Mika ja Helena Niemelä katsovat Marketta Vaismaan ja Mari Laesterän kanssa videota, jossa Rulja muistelee reilun 70 vuoden takaista remonttia.

Mika ja Helena Niemelä löysivät vuonna 2003 Pälkäneen Salmentakaa rauhallisen talon, jonka entinen asukas oli muuttanut palvelutaloon. Seuraavana keväänä yläkerran vinttiin rakennettiin makuuhuone. Siinä kiireessä ei edes avattu lattiaa, vaan levyt ja laminaatti lyötiin vanhan laudoituksen päälle.

– Kaikki muut lattiat olen avannut ja vaihtanut purut, Mika Niemelä sanoo.

Eristepurun seasta löytyi monenlaista: pieniä laseja, vanhoja sahanteriä ja paljon muuta. Siksi ei olisi varsinainen ihme, vaikka he olisivat levollisin mielin nukkuneet vanhojen kirjojen ja Medelplanin painolaatan päällä.

Uutinen mahdollisesta löydöksestä tuntui kuitenkin alkuun aprillipilalta.

– Ensin mietin, mitä ongelmia talossa on, kun kunnasta soitetaan. Kun alettiin puhua vanhoista esineistä, mieleen tulivat ensimmäisenä museoviraston pensselimiehet, Helena Niemelä nauraa.

Kulttuurisuunnittelija Marketta Vaismaa myöntää, ettei tilanteeseen ollut oikein sopivia vuorosanoja: miten kutsua itsensä tutkimaan toisen kodin lattiaeristeitä.

Ruljan talon nykyasukkaat suhtautuivat kuitenkin uutiseen myötämielisesti. Lukutaidon vuotta järjestävä työryhmä kävi pienellä porukalla tutustumassa taloon.

– Olisihan se hieno homma, jos joitain löytyisi. Ilman muuta vihjeet kannattaa ainakin tutkia, Mika Niemelä sanoi.

 

Museovirastosta ei ollut apua

– Ei se ollut metriäkään muurista, Aune Rulja muistelee vanhojen kirjojen ja puulaatan sijaintia videolla, jota Marketta Vaismaa esittelee Mika ja Helena Niemiselle.

Talon omistajat olivat valmiita siihen, että makuuhuoneen lattia avattaisiin puulaatan oletetulta paikalta. Mutta voisiko löydöksestä varmistua etukäteen, jottei lattiaa avattaisi turhaan?

Metalliesineiden paikantamiseen talon rakenteista löytyisi tekniikkaa, mutta miten luodata puulaattaa ja kirjoja purun seasta? Rakennus- ja restaurointialan asiantuntijat olivat sitä mieltä, että jos tällainen laite jostain löytyisi, lattian avaaminen olisi nopeampi ja edullisempi tapa kuin huipputekniikan hankkiminen paikalle.

300 vuoden takaisen painolaatan löytyminen olisi kansallinen sensaatio, joka tekisi todeksi kappaleen kadonneeksi luultua historiaa. Kuuluisiko tällaisen kansallisaarteen esiin kaivaminen alan ammattilaisille?

Museoviraston nettisivut toimivat nyky-yritysten ja organisaatioiden tapaan. Hakeva voi löytää lomakkeen, jolla ilmoittaa asiasta, mutta ei vastuuhenkilöitä ja heidän yhteystietojaan. Muutaman yrityksen jälkeen Marketta Vaismaa tavoitti byrokratiasta henkilön, jolle Medelplanin painolaatan kaltainen löydös voisi kuulua.

Maallikko ajatteli, että jymyuutinen laittaisi organisaation rattaat pyörimään: museoviraston väki kiitäisi paikalle ja kaivaisi aarteen silkkihansikkain esiin. Mutta tosielämän arkeologit eivät ole mitään Indiana Jones -hahmoja.

Alettiin eritellä tilannetta, jollaisesta ei löytynyt ennakkotapausta. Talon omistajia ei voisi lain velvoittamana pakottaa avaamaan lattiaa. Kun he kuitenkin olivat siihen valmiita, kuuluisiko kirjan painolaatta kansalliskirjaston vai -museon toimialaan? Vai kummallekaan, koska kyse ei ollut löydöksestä, vaan ennemminkin perimätiedosta – tai oikeastaan silminnäkijähavainnosta.

Jos esine sijaitsisi maassa, alue voitaisiin rajata ja eristää kaivauksia varten, mutta se ei oikein sopinut makuuhuoneeseen. Ja oliko painolaatta edes esine vai kirja?

Laillisuuspohdinta tuntui hautaavan painolaatan entistä syvemmälle eristepuruihin. Pirkanmaan maakuntamuseossa Medelplanin painolaatan jahtiin suhtauduttiin innostuneemmin, mutta sieltäkään ei olisi luvassa konkreettista apua laatan etsintöihin.

 

”Parin tunnin homma”

Matti Vesava, Mari Laesterä sekä Mika ja Helena Niemelä jännittivät, mitä lautojen alta paljastuu, kun Arto Ahonen ja Tom Hirmukallio ryhtyivät purkamaan lattiaa.

Jos lattia haluttaisiin avata, se pitäisi hoitaa omin voimin. Pälkäneen kunnassa ymmärrettiin mahdollisen löydöksen arvo, ja virka-apua luvattiin teknisestä toimesta.

”Parin tunnin homma”, työkalujen kanssa Salmentaakse suunnanneille Tom Hirmukalliolle ja Arto Ahoselle esiteltiin lattian avausta ja painolaatan talteen korjaamista. Siksi ajaksi talon väki oli siirtänyt sängyt viereiseen huoneeseen ja tyhjentänyt kaapit.

Kamera lauloi ja video surisi, kun Hirmukallio alkoi sirkkelöidä laminaattilattiaan parin metrin aukkoa ja Ahonen ruuvata sen alle kiinnitettyjä levyjä irti. Historiallisen hetken tallentaakseen kamerat siirtyivät lähemmäs, kun esiin saatiin reilut 70 vuotta sitten kiinni naulatut lattialaudat.

Kamerat sekä Mika ja Helena Niemelä seurasivat, kun Arto Ahonen ryhtyi irrottamaan lattialautoja.

Niiden alta paljastui purua, johon etsijät upottivat kätensä ja alkoivat möyhiä esiin aarretta. Eristekerroksesta löytyi pieniä pulloja ja paperin paloja, muttei kirjoja tai puulaattaa. Lattiaa avattiin pidemmälle. Kun sielläkin vedettiin vesiperä, etsinnät laajenivat kohti räystäitä. Tieltä purettiin kaapit. Pöly lensi, kun lattialevyjä ja -lautoja alettiin kantaa laajenevan aukon tieltä pihalle.

Iltapäivällä koko huoneen lattia oli avattu ja purut möyhitty parinkymmenen sentin syvyydeltä. Niiden seasta oli löydetty muun muassa vuoden 1853 katekismus, Jalmari Finnen vanha kirja, 1920–1940-lukujen lehtiä, riivinrauta ja muita työkaluja. Mutta ei kaivattua aarretta.

 

”Ajattelin, että saisin vielä nähdä laatan”

Etsijät palasivat alla päin Kostiakodille. Aune Rulja oli vielä heitäkin pettyneempi, kun puulaattaa ei ohjeista huolimatta löytynyt. Hän piirsi uudelleen, mihin kohtaan vinttiä kirjat ja laatta reilut 70 vuotta sitten haudattiin. Piirroksen perusteella etsintöjä jatkettiin seuraavana päivänä vielä kylmästä vintistä räystään alta. Lopputulos oli sama kuin edellispäivänä: vain vanhoja piirustuksia, kalentereita ja säännöstelykuponkeja.

Puruista löytyi muun muassa vuoden 1853 katekismus.

Kunnan remonttimiehet alkoivat lyödä uusia lautoja lattiaan ja korjailla makuuhuonetta ennalleen.

– Minä en nukkunut seuraavana yönä, kun kuulin, ettei laattaa löytynyt. Ilman muuta ajattelin, että itsekin saisin sen vielä nähdä, uutisen kuullut Aune Rulja harmitteli.

Etsijät lohduttelivat, että vaikkei seikkailun lopputulos ollutkaan toivottu, niin ei sitä olisi voinut jättää tekemättä. Mika Niemelää harmittaa lähinnä se, ettei mitään löytynyt.

– Jos olisi etukäteen tiedetty, että koko lattia avataan, niin olisi osattu varautua paremmin.

Viikko operaation jälkeen Niemelät odottavat vielä loppusiivoojia ja muuttoa takaisin makuuhuoneeseensa.

– Kunnan rakennusmiehet hoitivat hommansa todella hienosti, hän kiittelee.

Uuden makuuhuoneen lattian lisäksi talo sai mystisen tarinan. Mistä sitä tietää, vaikka haettu aarre löytyisi naapurihuoneen lattian alta, kun joku joskus ryhtyy sitä uusimaan?

Mari Laesterä ja Tom Hirmukallio tutkivat, mitä purujen seasta löytyy.

 

Medelplanin puuaapinen

Pälkäneen papit tilasivat 300 vuotta sitten paikkakunnalle päätyneeltä kirjanpainajalta aapiskatekismuksen, koska isovihan aikaan miehitetyssä maassa ei ollut kirjoja, joilla opettaa seurakuntalaisille uskon perusteita.

Maan kirjapainot ja niiden koneet oli siirretty sodan jaloista Ruotsiin, joten Daniel Medelplan turvautui vanhaan menetelmään ja veisti painolaatat puusta. Pienten fraktuurakirjainten veistäminen peilikuvana vaati suurta kädentaitoa.

Painolaattojen lisäksi myös painopaperi ja -väri oli tehtävä itse, sillä Kostianvirran taistelun jälkeen hävitetyssä pitäjässä oli pula kaikesta. Painamista varten Medelplan saattoi tehdä pienen prässin.

Puulaatalla painettiin arviolta 100–200 aapiskatekismusta, jonka alkulehdillä opetettiin kirjaimet ja sitten kristinuskon ydinkohdat.

Pälkäneen puuaapinen oli ainoa isovihan aikaan Suomessa painettu kirja, ja se nostettiin jälkikäteen eräänlaiseksi lukutaidon ja sivistyksen symboliksi: silloinkin kun kaikesta oli pulaa, Pälkäneellä katsottiin tulevaisuuteen ja opetettiin savupirttien nauriinviljelijätkin lukemaan.

Puuaapinen oli arviolta 28-sivuinen, painoarkeista yhteen sidottu pieni vihkonen. On epätodennäköistä, että siitä olisi säilynyt yhtään kappaletta nykypäiviin, sillä heikosta lumppupaperista tehdyt kirjat kuluivat käytössä loppuun.

Viimeinen tunnettu Medelplanin puuaapinen tallennettiin turvallisimpaan mahdolliseen paikkaan Turun akatemian kirjastoon. Se kuitenkin tuhoutui vuonna 1827 Turun palossa. Medelplanin painolaattoja on aika-ajoin etsitty pälkäneläisvinteiltä ja aitoista, mutta myös ne ovat saattaneet jo tuhoutua.

 

Marketta Vaismaa ja Tom Hirmukallio tutkivat, mitä purujen seasta löytyy.

Reunamerkintä

Historiallista hetkeä todistamassa

Kamera ikuistaa hetkiä, kun Marketta Vaismaa kaivaa puruista esiin vanhoja kirjan kappaleita.

Kukaan ei villeimmissä unelmissaankaan voinut kuvitella, että Medelplanin puuaapista juhlistava Lukutaidon vuosi huipentuisi 300 vuoden takaisen painolaatan löytymiseen. Mutta yhtäkkiä tuntui kuin korkeampi voima olisi puskenut painolaattaa esiin Salmentaan talon vintiltä.

Puuaapisjahti vaati onnekkaita sattumia: aiheesta kiinnostunut sattui lukemaan Kostiakodille ja kiinnostumaan 93-vuotiaan mummon muisteluista. Ne johdattivat etsijät paikalle ja talon uudet omistajatkin ymmärsivät löydöksen arvon.

Jälkikäteen epäonniset etsinnät saattavat näyttää epätoivoiselta ja -uskottavalta yritykseltä nostaa Pälkäne ja puuaapinen väkisin esiin. Yksi mietti, miten sensaatio julkistettaisiin, jotta se saisi ansaitsemansa huomion. Toiset tulivat palaveritamineissaan ja korkokengissään korjaamaan aarteen talteen.

Paljaat kädet puruun upottaessaan mietti lähinnä historialliseen tilanteeseen sopivia vuorosanoja. Päivän päätteeksi oli vielä vaikeampi keksiä, miten pahoittelisi talon väelle aiheuttamaansa harmia. Makuuhuoneen lattia oli tuhottu ja koko talo oli täynnä tomua. Ovensa avanneet asukkaat eivät totisesti ansainneet tällaista.

Yhtä lailla harmitti kunnan remonttimiesten puolesta. He olivat raivanneet täyteen kalenteriinsa aamupäivän pientä etsintää varten. Nyt muut kohteet odottaisivat, kun kaksikko laudoittaisi ja levyttäisi lattiaa kuntoon.

Kaikesta huolimatta seikkailu opetti, että kannattaa kuunnella edeltävien polvien muistoja. Ne voivat olla konkreettisesti arvokkaita.

 

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.
Tutustu 8 viikkoa vain 3,90 €.