Partiokaverini Erkki

Kirjoittaja on Aitoon pitkäaikainen vapaa-ajanasukas.

Aloitin nuorempana konstaapelina Pieni Roobertinkadun poliisiasemalla Helsingissä kesällä 1976.  Kenttätoimisto oli pääkaupungin suurin järjestyspuolella koostuen alipäällystön ja miehistön osalta kuudesta väkirikkaasta runkovuorosta, mitkä vielä jaettiin A- ja B- puoliskoihin. Kierto alkoi neljäntoista tunnin kestoisella yövuorolla 19-09 ja sitä seurasi seuraavana päivänä kymmentuntinen rupeama kello 15-01 ja heti perään 09-19. Isossa joukossa palveli vielä muutamia sotaveteraaneja, paljon kotirintamalta käsin asiaa nähneitä ja kokeneita, vaikeina aikoina 1940-luvulla syntyneitä sekä sitten meitä jo vakiintuneissa oloissa ensimmäisen kerran päivänvaloon kurkanneita.  Me nuoret miehet tulimme enimmäkseen maalta ja kärvistelimme huonoissa rahavaroissa kehnolla palkalla. Minulle maksettiin bruttona tasan 2000 markkaa ja siihen lisäksi muutaman satasen haittatyöt. Autosta ei haaveiltu eikä väritelevisiota katseltu.

Sijoituin viitosvuoroon kolmen muun kokelaskurssilta tulleen kanssa. Tuolloin miltei kaikki Helsinkiin nimitetyt aloittivat Pikkurobalta, ja ulko-ovi kävi tiheään tahtiin väen lähtiessä hanakasti kotiseuduilleen tai muihin pääkaupunkiseudun yksiköihin. Vaihtuvuudeksi vuositasolla saatettiin laskea yli sata virkamiestä. Nuoret tulijat otettiin vuoroihin yleensä asiallisesti. Vanhemmat kollegat toki testasivat meitä monin eri tavoin. Jos pisti tavalla taikka toisella hanttiin, saattoivat kokeilut kestää pitkäänkin. Se kuului asiaan, eikä armeijan hiljattain suorittaneille tullut mieleen tehdä juttua työpaikkakiusaamisesta. Yhteishenki vuoroissa näyttäytyi lujana. Kaikki hyväksyttiin.

Itse pääsin ensimmäisen kerran maijapartioon virkailtuani viikon päivät lähinnä perehdytyskoulutuksessa. Uloslähtö vuoron alussa kesti. Tupakoitiin miehistöhuoneessa ja reilun puolen tunnin päästä nelikymppinen partionjohtaja Erkki nousi muovisohvalta ja vinkkasi meidät Paulin kanssa mukaansa. Noustiin Transitin kyytiin yhtenäiselle pitkälle etupenkille, minä keskimmäiseksi. Eki ajeli suorinta reittiä kilometrin matkan nykyiselle Tennispalatsille Kamppiin, missä poliisiautot tuolloin huollettiin ja tankattiin. Kuljettaja kävi täyttämässä tankin, siirsi maijaa kolme metriä eteenpäin, sammutti moottorin ja pani mallun palamaan. Tarjosin nortin pari vuotta virassa jo toimineelle Paulille ja savu täytti pienen ohjaamon. Juteltiin niitä näitä lähinnä nuoremman partiokaverini kanssa. Tein selkoa syntyperästäni ja elämänvaiheistani. Erkki enimmäkseen kuunteli ja tokaisi sitten: ”Osta Triumppi, tuhat markkaa, kaksi sataa käteen ja loput pikkuhiljaa nytkynnytkyn.” Kerroin minulta parhaillaankin löytyvän vekseliluottoa Kansallispankkiin sen verran, että loput rahat menevät suoraan vuokraan ja leipään sekä tilipäivänä kenties juomaankin. Keskustelu siitä aiheesta tyrehtyi. Viivähdimme tankin kupeessa varmaan toista tuntia, kunnes partionjohtaja totesi: ”Kylläpä sattui hyvähermoinen poika partioon. Tähän mennessä muut olisivat jo kyselleen moneen kertaan, miksi ei lähdetä liikkeelle toteuttamaan koulutuksessa saatuja oppeja. Nyt kierretäänkin keskusta tarkkaan. Minä näytän Sinulle tärkeät kohteet ja pahimmat häiriöalueet sekä muut toiminnan kannalta merkittävät paikat.” Ja niin tehtiin.

Erkki otti minut ensimmäisestä partioreissustamme alkaen hoteisiinsa niissä asioista, joissa näki minun kenties tukea tarvitsevan. Yhteinen sävel sointui pian myös muussa kanssakäymisessä.  Erityisesti meitä yhdisti samoille asioille nauraminen. Usein piisasi pelkkä katsekontakti asiakkaita tai työkavereita kuunnellessa. Eki saattoi esittää asioita joskus varsin kärjekkäästi. Minulle ei koskaan. Railakkaiden saunailtojen jälkeen löysin itseni harvaan valitussa joukossa joko Auto-Nordin kellarista tai samasta ravintolapöydästä. Oppi-isäni tiesi taloudellisen tilanteeni ja usein juomani pistettiin hänen laskulleen. Erkki näet teki reilut pari vuosikymmentä kahta työtä myyden vapaapäivinään autoja kahdessa ydinkeskustan autoliikkeessä. Perheeseemme ostettiin häneltä 1980–luvulla kaksi autoa.

Tarinoita riittäisi kymmeniä. Yksi pitää pakosta kertoa. Autokauppiaana Eki liikkui aina hyvällä uudehkolla ajopelillä. Välillä omalla ja välillä hallista lainatulla. Hän oli siis automies viimeisen päälle ja vanhana Piiskan konstaapelina hyvin taitava sompamies erityisesti hälytysajossa. Painopistevuoromme päättyivät yöllä yhdeltä ja seuraavana aamuna piti seistä rivissä jo yhdeksältä.  Erkki lähti vuoron päätyttyä ajelemaan kotiinsa Klaukkalaan. Tuli aamulla vähän myöhässä ja kertoi ajaneensa yöllä Kisahallin liikennevaloissa punaisiin pysähtyneen taksin perään. Uusi Volvo poistoon ja maksumiehestä ei epäilystä. Vuorossamme työskenteli äärimmäisen nuuka ja muille asiasta kuin asiasta kateellinen poliisimies, jolle yöllinen kolari oli riemastuttava uutinen. Hän hekotteli miehistöhuoneessa iloisena ja kertasi kovaan ääneen tapahtunutta. Miten voi noin kovalle automiehelle sattua tämmöistä. Puolen päivän jälkeen samainen konstaapeli katseli sisäpihalle kysellen, kenen on tuo upouusi Volvo. Erkki tokaisi: ”Minun.  Kävin aamupäivällä ostamassa, kun se edellinen meni rikki.” Naureskelija poistui kiireesti miehistöhuoneesta eikä puhunut sinä päivänä juuri mitään. Juttelin partiokaverini kanssa kahden kesken. Hän hymähteli, että piti tukkia tuon yhden turpa kerralla. Volvolle oli kuulemma ostaja kolmen kuukauden päästä.

Viimeiset virkavuotensa Erkki teki valtakunnan tärkeimmällä paikalla Presidentinlinnalla toimien porttivartioston esimiehenä. Tuosta hommasta hän piti erityisesti. Siinä näki valtakunnan korkeimmat päättäjät läheltä ja pääsi itsenäisyyspäivänä kutsuille vuorollaan vieraanakin.   Kultarantaan vielä eläkkeelläkin vuosittain ja niin edelleen. Esimiehet arvostivat vakaasti tehtäväänsä hoitavaa vanhempaa konstaapelia.

Erkki muutti neljännesvuosisata sitten eläkkeelle jäätyään syntymäkotipaikalleen Holjaan täytettyään 58 vuotta. Melko pian aikaa alkoi kulua entistä enemmän viehättävässä Kukkian rannalla sijaitsevassa pienessä maatalossa. Siellä mies teki talvisin lumitöitä muillekin kyläläisille, hoiteli lampaita ja kanoja, souti verkkoja, ajeli veneellä ja moottorikelkalla sekä vielä kymmenkunta vuotta sitten matkailuautolla pitkin Eurooppaa. Hän luki paljon. No sekin pitää myöntää, että poikkeili vähän turhankin usein Liekissä ja sen edeltäjässä Lyhdyssä.

Meillä yhteys säilyi kohtalaisen tiiviinä vuodesta 1976. Lähennyimme uudestaan, kun hankimme mökin Riukusillasta 25 vuotta sitten. Tapailimme muutaman kerran meillä ja Kyynärössä, ajelimme Kukkialla sekä nautimme joskus virvokkeita kirkonkylän kuppilassa. Soittelimme toisillemme.  Viimeksi vuodenvaihteessa.

Tiesin Erkin viettävän elämänsä parasta aikaa Kukkian rannalla, vaikka ongelmiakin esiintyi.  Puhelut päättyivät yhä useammin toteamukseen: ”Täällä minun on hyvä olla, kun Kaarina pitää minusta huolta.”

Erkki Lähteenpää kuoli 9.2.2019.

 

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.