Pälkäneen kirjasto on suuri etuoikeus

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 300 vuotta Daniel Medelplanin puuaapisesta, jonka ansiosta pälkäneläiset oppivat lukemaan, vaikka isovihan aikaan hävitetyssä maassa oli kaikesta pulaa.

Pälkäneellä vietettävä lukutaidon vuosi innostaa lukijakuntaa tarttumaan kirjaan. Tällä palstalla kirjavinkkaajiksi haastetut esittelevät kolme lukemisen arvoista kirjaa. Lisäksi lukijat voivat toimittaa omia kirjavinkkejä osoitteeseen daniel.medelplan@gmail.com.

 

Kirjavinkkaajana Päivi Heinonen

Päivi Heinonen oli kulttuurilautakunnan jäsen vuonna 1983, kun tulin Pälkäneelle. Hän oli tavallaan eräänlainen mentorini, edes itse sitä tietämättä. Hän oli silloin Tampereella kulttuurisihteeri. Hänestä sain siis hyvän yhteistyökumppanin ja asiantuntijan. Sehän jatkui hamaan työurani loppuun asti.

Vähänkö kiva hehkutella satojen kirjojen jonossa kärvisteleville helsinkiläisystäville, miten nopeasti meillä saa mielikirjat luettaviksi, Päivi Heinonen kehuu Pälkäneen kirjastoa.

Aktiivisena ja älykkäänä Sappeen puuhanaisena ideoita lentelee edelleen, eikä asioiden vieminen käytännön tasolle tuota ongelmia. Henkeä haukkoen olen seurannut jo vuosikymmenien ajan hänen verkostojaan ja mukavia ja usein hyvin omaperäisiä paikallisia tapahtumia Sappeessa. Hänen lehtijuttunsa myös hauskuttavat.

Tiedän, että hän lukee paljon monipuolista kirjallisuutta, ei kaihda sarjakuvakirjojakaan, jotka ovat minulle lähes hepreaa. Hän on antanut lukuisia mainioita kirjavinkkejä minulle ja myös kirjapiirille. Hän sai Pälkäneellä itseoikeutettuna ensimmäisen Tauno Sairiala -kulttuuripalkinnon ja luennoi kirjateltassa aiheenaan Kylähulluus vuonna 2003.

Päivi Heinosen kirjavinkkariksi haastanut Kaija Turunen

 

Sappeen koululla on mainio kirjasto

Pälkäneellä on kerrassaan mainio kirjasto. Vähänkö kiva hehkutella satojen kirjojen jonossa kärvisteleville helsinkiläisystäville, miten nopeasti meillä saa mielikirjat luettaviksi. Kun Leena Forsten johti Pälkäneen kirjastoa, hän sanoi:” Mieluummin ostan sen, minkä joku haluaa lukea kuin teen niin, että ostan, eikä kukaan sitä lue.”

Nykyisin käyn vain Sappeen kirjastossa, jonne kirjastosetä Panu Vuorenmaa vaihtaa kirjat tiheään tahtiin. Kun löydän sanomalehtien kirja-arvioista kiinnostavan teoksen, repäisen tiedot irti, liimaan paperille ja vien liuskan Sappeen koulun alaluokkaan, jossa Panu pitää keskiviikkoiltaisin kirjastoa. Tuota pikaa saan haluamani.

En osta kirjoja. Nuorena ostin runokirjoja, kun niistä sai elämän ohjeita: ”Kirjeet palautan/korut ja turkikset pidän tunnesyistä” (Eeva Kilpi) tai ”Ei elämä aina suju niin kuin pääskyseltä, joka suu ammollaan lentää hyönteisessä ilmassa” (Risto Rasa).

 

Lukeminen on muuttunut vuosikymmenten varrella

1950-luku. Isäni ajoi linja-autoa, ja kun odotimme häntä iltavuorosta, luki äiti meille Raamattua. Minulla oli kaksi pikkusiskoa ja mieluisin kertomus oli tarina pikkuveli-Josefista, jonka veljet pudottivat kaivoon.

1960-luku. Sappeen kirjastoa piti opettaja Ossi Niemen puoliso, Arja Niemi, jonka suosituksesta luin sekä Anna- että Runotyttö-kirjat, kunnes kotimainen Selja-sarja tuli saataville.

Taskulampun valossa yöllä peiton alla tiirailin Zane Greyt, vaikka aamulla piti lähteä harventamaan Saarioisten kilometrien mittaisia punajuuripeltoja. Tuulahdus suuresta maailmasta olivat helsinkiläisen kesäpojan tuomat Pecos Billit ja hänen siskonsa lahjoittamat Neiti Etsivä -kirjat.

1970-luku. Opiskelin Tampereen yliopistossa, ja vasemmistopolitiikan myötä tutuiksi tulivat työväenliikkeen historia, Hertta Kuusinen, Raul Palmgren, neuvostokirjailijat Vasili Shuksin ja Tsingis Aitmatov, mutta myös feministit Germaine Greer ja Betty Friedan. Vessan seinällä on edelleen noiden aikojen viisaus Jussi Kylätaskulta: ”Luokkarajoista on tullut mielipide-eroja, kun kaikki ovat löytäneet ihmislämmön, puristelevat käsiä ja syleilevät.”

Eeva Kilven Tamaran luen uudelleen tasaisin välein ja vertailen, mitä nyt ajattelen sukupuolista, naiseudesta tai yhteiskunnasta.

1980-luku. Pitkät työpäivät, luottamustoimet ja vilkas seuraelämä haittasivat lukuharrastusta, mutta onneksi kävin Pälkäneeltä töissä Tampereella ja linja-automatkalla ehti mainiosti lukea klassikot Anna Kareninasta Seitsemään veljekseen.

1990-luku. Olin Saksassa töissä ja opiskelin kieltä viihdepokkareista.

Muutin Sappeeseen 1995, palasin kyläkirjaston käyttäjäksi ja lainaajaksi numero 6. Sen olin saanut jo koululaisena 1960-luvulla.

Uusi vuosituhat. Eläkkeellä on ihana lukea kaikenlaista kirjallisuutta. Vain scifi ei innosta, ja dekkarit ovat jääneet vähemmälle sen jälkeen kun kolme vuotta sitten hankin television: pari rikossarjaa viikossa tyydyttää jännitystarpeet.

Espanjassa talvehtiessa luin Raamatun, Koraanin ja Volter Kilven Alastalon salissa. Adolf Hitlerin Taisteluni-teoksen luin ymmärtääkseni, mistä populismi kumpuaa. Ja miten sen suosio etenee.

Aina tartun uusimpaan Merete Mazzarellaan, uusimpaan Donna Leoniin ja uusimpaan Charles Bukowskiin.

 

Sarjakuva yhdistää kuvataiteen ja kirjallisuuden

Suurin ja kaikenkattava intohimoni ovat sarjakuvat, sillä niissä yhdistyvät kuvataide ja kirjallisuus. Kun Lucky Luket ja Asterixit rupesivat toistamaan itseään, löysin sieltä pääkirjasto Arkin urheilukentänpuoleisesta hyllystä oikean sarjakuvien aarreaitan.

Nyt luotan Panu Vuorenmaan sarjakuvavainuun, josta on mainio osoitus se, että Sarjakuvafinlandian kymmenestä ehdokkaasta olin lukenut ja katsellut kahdeksan. Valokuvaaja Meeri Koutaniemi valitsi voittajaksi Sisaret 1918 -sarjiksen, joka kertoo naisten ja lasten kokemuksia Suomen sisällissodasta. Hyvä valinta!

 

Sarjissuosikit

Marjane Satrapi: Persepolis, iranilainen lapsuuteni, suom. 2004, Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi, Lapsuus Lähi-idässä 1978-1984, suom. 2015, Joe Sacco: Palestiina, suom. 2004.

Marjane Satrapin teos on omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani pienen tytön elämästä islamilaisen vallankumouksen pyörteissä 1979. Riad Sattouf kertoo tositarinan vaaleahiuksisen pikkupojan lapsuudesta Gaddafin Libyassa ja Al-Assadin Syyriassa. Amerikkalaisen Joe Saccon kahden kuukauden matkakertomus Israeliin ja miehitetyille alueille ajoittuu vuosille 1991-92. Kaikki kolme taustoittavat mielenkiintoisesti Lähi-idän tätä päivää.

 

Kirjavinkit yhdistävät kuvan ja tekstin

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet, 2011

Isokokoinen, upeasti kirjoitettu ja kuvitettu teos kertoo marokkolaisen Rashidin matkasta Välimeren yli töihin Espanjaan. Se on kirja riistosta, nöyryytyksistä, vähäisistä ilonhetkistä ja kaipuusta kotiin perheen luo. Viimeisen sivun kuva on taideteos, jonka paikka on Nykytaiteen museossa.

 

Sylvain Ricard & James: Järjen veit, suom. 2012

Tietäväisen Näkymättömät kädet tutustutti minut ”aikuisten” sarjakuvaan, mutta tämän kirjan myötä innostuin lopullisesti kuvan ja tekstin yhdistävistä kirjoista. Lähisuhdeväkivallasta kertova teos on naamioitu ihmis-eläinhahmoiksi, jotka istuvat sohvalla ja kertovat tarinan omasta näkökulmastaan. Rauhoittavan ruskea piirrosjälki luo vastakohtia.

 

Metsänpeitto -kirja houkuttelee pohtimaan tekstiä ja kuvaa ihan uudesta näkökulmasta, Päivi Heinonen sanoo.

Sanna Hukkanen ja Inkeri Aula: Metsänpeitto, 2018

Kirja sisältää suomalaisiin puihin liittyvää kansanperinnettä. Mukana ovat muun muassa karsikkomänty, pyhä pihlaja, noitien leppä ja shamanistinen kuusi. Kirjan kuvitustekniikka on jokaisessa tarinassa erilainen. Se houkuttelee pohtimaan tekstiä ja kuvaa ihan uudesta näkökulmasta.

 

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?