Jörn Donner ”räjäytti tajuntani” 60-luvulla

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 300 vuotta Daniel Medelplanin puuaapisesta, jonka ansiosta pälkäneläiset oppivat lukemaan, vaikka isovihan aikaan hävitetyssä maassa oli kaikesta pulaa.

Pälkäneellä vietettävä lukutaidon vuosi innostaa lukijakuntaa tarttumaan kirjaan. Tällä palstalla kirjavinkkaajiksi haastetut esittelevät kolme lukemisen arvoista kirjaa. Lisäksi lukijat voivat toimittaa omia kirjavinkkejä osoitteeseen daniel.medelplan@gmail.com.

 

Kulttuurin moniottelija

Anja Virta Daniel Medelplan -näyttelyn avajaisissa Helsingissä lokakuussa 2010. Kuva: Kaija Turunen.

Tutustuin Anja Virtaan 1980-luvun puolivälissä, kun kävimme kansalaisopiston samaa ruotsin kielen keskustelukerhoa. Hän on todellinen kulttuurin moniottelija ja älykäs omaperäinen ajattelija. Työssä ollessani sain häneltä monenlaisia ideoita ja toiveita kunnan ja lukion kulttuuritarjontaan. Kirjapiirin jäsenenä hän on osallistunut hyvin aktiivisesti sen toimintaan, kirjojen valintoihin, kirjasessioihin ja retkiin Viroon, Vienan Karjalaan, Pietariin tai vaikkapa Itäkeskuksen Stoa -kirjastoon.

Oppia ikä kaikki -lausetta hän elää todeksi, sillä viron kieli on edelleen hänellä opiskelun kohteena. Aika ajoin, kun on tarvetta, hän tarttuu myös kynään ja se on terävä.

Anja Virran kirjavinkkaajaksi haastanut Kaija Turunen

 

Kirjavinkkaajana Anja Virta

Olin entisaikaan lukion englanninope, nykyään kuulun kai Pälkäneen raitin peruskalustoon, pyöräillen, kelkalla tai kävellen. Olen 86 vee, minulla ei ole älypuhelinta, ei sähköpostia eikä toimivaa kameraa (mutta on oma googlettaja ja valokuvaaja, ja onhan Suomessa vielä sentään Postilaitos!). Yritän kyllä muuten pysyä maailman menossa mukana.

 

Kirja vai kuva, kumpi vetää pidemmän korren?

1940-luvulla, lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni aikaan, oli helppo kasvaa lukijaksi, ei ollut paljon kilpailijoita vapaa-ajan käytöstä. Oli radio – ”näköradio”, oli vielä kaukainen utopia, netti & kumppanit vielä kaukaisempia –, oli jokunen aikakauslehti, mitä muuta? Talvella hiihdettiin ja iltaisin luisteltiin urheilukentän luistinradalla, jossa oli musiikkiakin. Muistoja Pohjolasta aina ennen kuin valot sammutettiin. Kesäaikaan pelattiin Nenäpään kentällä vinkkiä, pesäpallon yksinkertaisempaa versiota.

Pop/nuorisokulttuuri, nykyään se on edennyt jo äijäkulttuuriksi, alkoi heräillä vasta 50-luvulla. Joulu- ja muiksi lahjoiksi sain aina kirjoja, ei ollut paljon muuta valinnanvaraa, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan. Luin joka kesä kaikki kirjani uudelleen. Ja oli kirjasto, Kankilan raitilla pieni talo.

Kotona oli kirjoja, pienen kulmahyllykön verran, isä luki usein kirjaa ääneen ollessaan jo sängyssä, äiti ja minä kuuntelimme, jotakin tehdessämme. Minulla on vieläkin hyllyssä jokunen hänen lukemansa kirja – ehkä jostakin historiallisesta kunnioituksesta (?), ehkä olen aikonut itsekin lukea niitä uudelleen uteliaisuudesta –, esimerkiksi Eric Linklaterin Juan Amerikassa ja pari muutakin Linklaterin kirjaa, hän oli varmaan suosittu siihen aikaan.

Hiljattain luin jonkun järki-ihmisen lausunnon, hänen mukaansa Gutenbergin (kirjapainotaidon keksijä 1400-luvulla) aika on ohi, nyt on kuvan aika. Se alkoi ”näköradiosta”, johon minulla ei ole kovin kiinteää suhdetta, mutta ymmärtääkseni ”kuva” edustaa kaikkia noita erilaisia ruutuja ja ikkunoita, joita niska kyyryssä tuijotetaan.

”Mutta historian kulkua ei taaksepäin voi tuupata ja tyranni (Gutenberg?) saa aina palkkansa” lauloi joku 70-luvun räyhäartisti – sympatiseerasin heidänlaisiaan siihen aikaan –, mutta toivon, että kirja ja kuvat tekevät sopuisen kompromissin – ja minä pysyttelen kirjoissa.

 

Mielenjäristyksiä ja elävää historiaa

Jörn Donner: Uusi Maammekirja, Maailmankirja ja Mammutti

Kaksi ensimmäistä ”räjäyttivät tajuntani” 60-luvulla, laajensivat sen kotipiiristä ja kotimaasta tavoittelemaan koko maailman hahmottamista ja avasivat silmäni yhteiskuntaan ja politiikkaan. En muista kirjoista konkreettisesti enää juuri mitään, Uusi Maammekirjahan oli päivitetty versio Topeliuksen Maammekirjasta, ja Maailmankirja siitä laajennettu koskemaan koko maailmaa; todennäköisesti ne tänään tuntuisivat jo vanhentuneilta. Ne olivat nuoremman Donnerin kirjoittamia nuoremmalle minulle, olemme miltei samanikäisiä. Nykyuntuvikoilla, sellaisilla kuin minä silloin, on uudet kirjat avaamaan silmiä.

Sen sijaan Donnerin muutaman vuoden takainen Mammutti oli entiselle untuvikolle samankaltainen mielenjäristys kuin nuo muinaiset: vanhemman Donnerin kirja vanhemmalle minulle? Se on nimensä mukaisesti ”mammutti”, yli 1000-sivuinen, näennäisesti elämäkerta, mutta sen läpi suodattuu sellainen määrä mietiskelyä, muistelua, älyllistä pohdintaa, terävyyttäkin, jos kohta huumoriakin, että se ulottuu kauas yli tavallisen elämäkerran. Kun olin päässyt sen loppuun, minua jäi vaivaamaan jokin alkupuolen unohtamani asia ja löysin itseni lukemasta sitä jo pitkälle uudestaan! Näistä kolmesta kirjasta kai tämä on se ”tietokirja”, vaikka se on kirjoitettu kaunokirjallisen siivilän läpi: ajattelukirja elämänymmärryksentietokirja.

Donner on kirjoittanut monia muitakin samantyyppisiä kirjoja, myös romaaneja. Yhden romaaneista olen lukenutkin, se tuntui puisevalta.

Donner lienee tunnetumpi elokuvamiehenä kuin kirjailijana, ja muutenkin julkisuudenhenkilönä, joka herättää ristiriitaisia tunteita. Eräälle ystävälleni hän on inhokki, minulle suosikki ja guru.

 

Jaan Kross: Uppiniskaisuuden kronikka

Jaan Kross on Viron tunnetuimpia kirjailijoita. Vuonna 2007 kuollut Kross tunnetaan Viron historiaan sijoittuvista romaaneista. Historia on se kehys, johon täysiverisen romaanin tapahtumat asettuvat. Viimeiseksi jäänyt romaani Tahtamaa kertoo venäläismiehityksen jälkeisestä lähimenneisyydestä. Se kiinnostanee erityisesti tämän hetken suomalaistakin.

Krossin pääteoksena pidetään kirjaa Uppiniskaisuuden Kronikka, alun perin 4-osainen romaani (ilmestynyt vv. 1970-1980), 1245 sivua! joka kuvaa Balthasar Russowin elämää, tämä kokosi 1500-luvulla Liivinmaan Kronikan. Romaanissaan Kross karistaa historian pölyt ja kertoo eloisasti keskiaikaisen kaupungin elämästä historian käänteissä, sotien ja uusiutuvien ruttoepidemioiden uhkan alla. Romaanin vironkielinen nimikin ”Kolme katku vahel” (Kolmen ruton välissä), suomenkielinen nimi sen sijaan viittaa päähenkilöön, nuoreen poikaan, joka vähitellen sinnikkyydellään ja viisaudellaan ja uppiniskaisuudellaan vanhakantaisia tapoja ja uskomuksia vastaan, nousee kirkon päämieheksi. Siitä romaani kertoo, mutta vaikuttavaksi kirjan tekee Krossin taito puhaltaa historiaan elävä henki: ajankuva ja henkilöitten kohtalot.

Kirjan lukemisesta on minulla jo jonkin aikaa, mutta voimakkaammin on mieleeni jäänyt sen antama historiallinen perspektiivi, senaikainen uskonnon ja kirkon valta ihmisten elämään. Se on kuin tiukka katto kaiken ajattelun ja toiminnan päällä, ja se tulee sitäkin näkyvämmäksi, kun nuori pappi, jonka nykylukija tajuaa täysin kaltaisekseen nykyajan tavalla ajattelevaksi ihmiseksi, yrittää murtaa sen tukahduttavaa painoa.

Kirkko silloin oli sama kuin laki ja säädökset läntisessä maailmassa meidän ajallamme, siihen aikaan nämä olivat vielä melkein olemattomia. Nykyään puhutaan paljon ”lasikatosta”, joka naisten pitää rikkoa päästäkseen tasa-arvoiseen asemaan yhteiskunnassa, entisaikaisen kirkon vallan katon murtaminen on ollut vuosisatojen urakka sekin. Monissa maissa uskonnolla on vieläkin sama asema.

 

Olli Jalonen: 14 Solmua Greenwichiin

Olli Jalonen sai viime vuonna Finlandia-palkinnon teoksellaan Taivaanpallo. Haastateltaessa hän kertoi kirjoittaneensa sitä 20 vuotta. Alun perin hän oli aikonut sisällyttää siihen edellisen kirjansa, 14 Solmua Greenwichiin, mutta sitten erottanut ne kahdeksi eri kirjaksi.

14 Solmua… ilmestyi vuonna 2008. Olin lukenut sen silloin ja nyt, luettuani Taivaanpallon, joka on hyvä kirja, luin 14 Solmua…. uudestaan – ja minusta se on vieläkin parempi!

Taivaanpallo ajoittuu 1600-luvulle ja tähtitieteilijä Edmund Halley on sen henkilöitä: nykyään yhdistämme nimen Halleyn komeettaan, joka muutaman kymmenen vuoden väliajoin ilmaantuu taivaalle. 14 Solmussa ollaan nykyajassa, Britanniassa, jossa Halleyn muistovuoden kunniaksi järjestetään kilpailu: joukkueet liikkuvat maapallon ympäri Greenwichin lävistävää 0-meridiaania myöten 1600-luvun keinoin, ilman nykytekniikkaa. Kulkuväylä ei salli suuria poikkeamia meridiaanilta, joissakin mahdottomissa kohdissa on erityisjärjestelyjä. Osanottajilla on laitteet, joilla ilmoittautua tietyissä kohdin ja joilla heidän kulkuaan valvotaan.

Tästä alkaa kolmen henkilön, myöhemmin heihin liittyy neljäs, matka. Kirja on jännittävä seikkailukertomus. Se on maantieteellisesti äärettömän kiinnostava – luin sitä yhdessä maailmankartan kanssa – ja se on vaikuttava tarina ihmisten keskinäisistä suhteista. Voiko kirjalta enempää vaatia?

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?