Alku ja loppu

Kirjoittaja on Aitoon pitkäaikainen vapaa-ajanasukas.

Hän syntyi joulun alla 1936 yläsavolaisessa kylässä, missä isänsä toimi paikkakunnan osuusliikkeen sivumyymälän hoitajana. Isä lähti ylimääräisiin kertausharjoituksiin kesällä 1939 ja astui viideksi vuodeksi sotavaltion palvelukseen lokakuussa. Kodin vieressä kaupan kupeessa sijaitsi meijeri- ja myllyrakennus korkeine savupiippuineen. Piipun pelättiin mahdollisesti herättävän vihollispommittajien mielenkiintoa niin paljon, että perhe siirtyi evakkoon äidin lapsuudenkotiin maatilalle lähemmäksi kirkonkylää. Kolmevuotias tyttö ja hänen puolitoista vuotta nuorempi sisarensa eivät sodasta tienneet. Isää ei näkynyt kuukausiin ja äitikin viipyi lottakomennuksillaan. Ikävöikö Hän tai ainakin ihmetteli? Pikkuveli syntyi 1941.

Tilaa isännöivät ukki ja mummo. Mäellä vaikutti myös mummon äiti. Ja eno siihen saakka, kun hänen vuoronsa tuli lähteä sotaan. Voisi luulla, että pienet elivät siellä vanhusten hoteissa. Äiti oli vasta parikymppinen, hänen vanhempansa nelikymppisiä ja isomummo vähän yli 60-vuotias. Lapsista pidettiin rakastaen hyvää huolta. Aikuisilla riitti pohdittavaa. Etenkin tuontitavaroiden ostamista säännösteltiin elintarvikekorteilla. Sokeri, kahvi ja tee olivat miltei saavuttamattomissa. Maatilan tuotoksia piti luovuttaa yleiseen käyttöön, sillä sotilaat ja kaupunkilaiset tarvitsivat ruokaa. Huolta kannettiin rintamalla taistelevista läheisistä. Sähkö puuttui ja työt tehtiin ihmisvoimin. Metsätöissä sentään auttoi hevonen. Pimeyteen toi valoa öljylamppu, mikäli polttoainetta sattui saamaan. Muuten valaistiin kynttilöillä ja naurislampuilla.

Lapset nostettiin siis syliin usein. Ruokaa ja lämmintä piisasi. Pienet leikkivät tyytyväisinä muutamilla leluilla. Hienot kummeilta saadut nuket nostettiin turvaan kaapin päälle ja mummo antoi ne joskus katseltaviksi varoitellen särkemästä posliinipäitä. Isoäiti pyöräytteli huiveista veikeitä mollamaijoja päivittäiskäyttöön. Lasten kirjoja sai katsella vapaasti, sillä tytöt eivät noita aarteita repineet. Hän oppi lukemaan huomattavasti ennen kouluikää. Kansakoulu kutsui kuusivuotiaana. Sota-aika, viisi vuotta kului onnellisissa oloissa isovanhempien maatilalla.

Hän muutti perheen mukana isän työn perässä toiselle paikkakunnalle 1946. Keskikoulu oli kolmivuotinen ja sinne pyrittiin kansakoulun kuudennen luokan jälkeen. Opettaja arveli nopeaoppisen tytön ajan kuluvan hukkaan kansakoulua tarpoessa ja niinpä Hän siirtyi keskikouluun jo viidenneltä. Kahden peninkulman päässä sijainnut kolmivuotinen lukio tuli suoritetuksi ajallaan ja neiti kirjoitti ylioppilaaksi 17-vuotiaana. Täytettyään 20 nuorella naisella oli kaksi ammattia, aviopuoliso ja tytär. Lastentarhanopettajaseminaariin ei näet päässyt 17-vuotiaana, joten alle piti suorittaa ensin lastenhoitajakoulu.

Tehtyään pitkän ja ansiokkaan työuran kutsumusammatissaan lastentarhanopettajana palasi Hän miehineen takaisin tutulle kirkonkylälle. Aviopuolison kuoltua vanha nainen muutti mukavaan rivitaloasuntoon. Kaikki meni mukavasti, kunnes Alzheimer alkoi kolmisen vuotta sitten kiristää niskalenkkiään toden teolla. Nykyisen suuntauksen mukaan kotona pitää selviytyä mahdollisimman pitkään, mikäli fyysinen kunto vaan sallii. Ikävältä tuntui katsella ennen niin virkeää ja älykästä ihmistä höpöttämässä juuri äsken kertomiaan asioita viidettä kertaa. Keltaiset muistilaput ohjeistivat keittiössä ja eteisessä. ”Sammuta kahvinkeitin ja keittolevyt.” ”Ota avaimet ja pankkikortti”. ”Laita ovi lukkoon”. ”Kännykästä löytyvät puhelinnumerot”. ”Muista ottaa dosetista lääkkeet”. ”Ja niin edelleen.

Verkostot toki toimivat parhaalla mahdollisella tavalla. Ystävät kävivät ja auttoivat. Tytöt soittelivat joka päivä monta kertaa. Aina kun työt sallivat, jälkikasvu suuntasi tervehtimään ja huoltamaan. Kunnan mies toi ruokaa. Sitten Hän ei enää pärjännyt kotona. Sairaalamatkat alkoivat ja ne pitkittyivät. Tautiin kuuluvat pahantuulisuus ja kiukuttelu valtasivat lempeän ihmisen sumenevan mielen. Lopulta lohkesi paikka kunnan ylläpitämään hoitokotiin. Vuosi sitten Hän vielä tunnisti osan tutuista ihmisistä – ainakin ajoittain. Muistot karkasivat aina vaan kauemmaksi. Ensin käytiin joka päivä kalassa kymmenen vuotta sitten kuolleen aviomiehen kanssa. Sitten päivittäinen keskustelukumppani oli joko kolme vuosikymmentä takaperin kuollut äiti tai vuonna 1962 kuollut isä. Myös 1800-luvulla syntyneet ukki ja mummo sekä mummon äiti tapasivat käydä kylässä. Hän kuihtui luurangoksi eikä päässyt enää pariin vuoteen omin voimin pois sängystä. Hoitokodissa ei ollut moittimista. Lopulta tajunta hämärtyi olemattomaksi ja lääkärit tiesivät tässäkin tapauksessa pyytää lähimmät saattohuoneeseen juuri oikeaan aikaan. Vanhin sisaremme kuoli 4.4.2019. Hän olisi ansainnut toisenlaisen ja kovasti paremman loppusuoran.

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.
Tutustu 5 viikkoa vain 1,90 €.

Lue lisää aiheesta: