Liivijengiläiset turvaavat tulevaisuuden

Jäin eläkkeelle keväällä 2018.  Sain tarkastella vuoden päivät makuuhuoneeni ikkunasta toimintaa päiväkodin pihalla.  Kiireiset vanhemmat kävivät aamuisin tiputtelemassa lapsensa.  Yleensä ongelmitta.  Kerran seurasin pientä poikaa, jota isä ei hennonnut päästää huostastaan.  Syntyi pitkähkö halaamiskierre.  Kun aikuinen lopulta alkoi perääntyä kohti porttia samalla vilkuttaen, seurasi itkua tuhertava haalarimies perässä jääden aidalle.  Pihalla muita valvonut lastenhoitaja ei tilannetta havainnut.  Muutaman minuutin päästä joukosta erkaantui ponteva tyttö, joka meni alakuloisen miekkosen luo.  Tarttui tätä kädestä ja vei muiden luo.  Suru näytti hälvenevän nopeasti.

Kirjoittaja on Aitoon pitkäaikainen vapaa-ajanasukas.

Huomioni perustuvat näkemääni, lukemaani ja kuulemaani.  Löytyneekö Suomesta yhtäkään tervejalkaista pientä poikaa, joka malttaisi kiertää tallaamatta kura- tai vesilammikon? Tai jättää koukkaamatta lumihangen kautta?  Parijonoon asettuminen vaatii muutaman ylimääräisen kiemuran kaverin ympäri.  Joskus myös pystypainiottelun.

Omat muistoni kantautuvat yli kolmen vuosikymmenen takaa.  Vaimoni palattua töihin esikoistamme hoidettiin minun harvojen arkipäivävuorojeni aikana työkaverini kotona.  Mennessäni hakemaan alle vuoden ikäistä ukkelia illan suussa istui hän useimmiten ylikonstaapelin sylissä.  Ei ollut vaikeuksia pientä miestä aamulla jättää ja kotiin piti päivän päälle houkutella.  Kaksosten ehdittyä juuri kahden vuoden ikäisiksi palasi vaimoni taas työelämään.  Tarhapaikkaa kolmelle alle nelivuotiaalle ei herunut anomuksista huolimatta.  Hoidin poikia muutaman kuukauden ajan arjet ennen yövuoroa ja sen jälkeen sekä kaikki arkipäivävapaani.  Äitikään ei huilannut, kun lennosta vaihdoimme.  Naapurin täti otti vastuun keskimäärin kahdeksana päivänä kuukaudessa.  Hulluksi meinasimme tulla koko sakki.  Sitten veljekset saivat paikan samasta päiväkodista viiden kilometrin päästä.  Pidin edelleen äijiä kotona vähintään yhden arkipäivän viikossa.  Aikaa pitkiin neuvotteluihin ei aamuisin liiennyt.  Toisaalta pojat menivät mielellään huomattavasti kotia virikkeellisempään ympäristöön ammattimaisen henkilöstön hyvään hoitoon.

Päiväkodit käyttävät hyödykseen yleisiä leikkikenttiä ja muita liikuntaan sekä kulttuuriin liittyviä palveluita.  Pälkäneen kunnan ylläpitämistä päiväkodeista kaksi sijaitsee Luopioisissa.  Lastenlasteni kanssa olen tutustunut kirkonkylän vertailukelpoiseen tarjontaan koulun pihalla, uimarannalla ja urheilukentällä.  Muutenkaan ei luopioislaisia voi syyttää yrityksen puutteesta pyrittäessä saamaan uusia veronmaksajia, lapsiperheitä ja elämää Kukkian kyliin.  Kyläasumisen messut näyttäytyivät hyvänä esimerkkinä.  Viikon ajan järjestettiin muun muassa linja-autokuljetuksia, näyttely ja tietoiskuja liikuntahallilla sekä taloesittely ViherKostialassa.  Nettisivutkin avautuvat laadukkaina.  Esimerkiksi FB-ryhmä aito, aidompi Aitoo etsii ja löytää ideoita, millä kylään saadaan tekemistä myös pienille.  Jos uusia lapsia ei Pälkäneen kylille saada, ei saada kokoon myöskään riittävän suuria ryhmiä varhaiskasvatukseen ja kouluihin.  Tästäkin lehdestä olemme voineet lukea seuraukset.

Varhaiskasvatuksen henkilöstö tekee raskasta ja arvokasta työtä huonolla palkalla.  Vanhemmat tuskin kykenevät järjestämään niin paljon mielekästä tekemistä kotihoidossa puhumattakaan päivän rytmittämisestä tulevaa koulutietä ajatellen.  En ainakaan minä kyennyt.  Pahalta sekin tuntuu, kun lapsi hiekkalaatikolta hakee katsekontaktia kännykkäänsä syventyneeseen äitiinsä.

Perhevapaista keskustellaan taas.  Hyvä, jos niihin järkevästi pidennystä saadaan.  Syntyvyys maassamme laskee.  Ilmeisesti ura ja vapaampi elämä ajavat edelle.  Vaimoni ja kaksi miniääni ovat synnyttäneet jokainen kolme lasta.  Työuriin tuli katkoksia ja ehkä polku hieman kapeni hetkellisesti.  Nuo kolme arvostamaani naista ovat pärjänneet siitä huolimatta hyvin myös työelämässä.  Isyysvapaat toki käytettiin minua lukuun ottamatta.  Äitien työuriin syntyneet pienet vekit lienevät korvautuneet monin verroin yhdeksää pientä lasta hoitaessa.  Niin paljon iloa ja sisältöä jälkeläiset tuovat perheisiin.

Omaan jalkaan ammutaan, kun lapsia ei tehdä.  Me horiskot vanhenemme ja elämme entistä pitempään.  Kolmikymppinenkin ikääntyy.  Vanhustenhoito maksaa automaattisesti joka vuosi 500 miljoonaa enemmän kuin edellisenä.  Missä piileskelevät tulevaisuuden maksumiehet, mikäli uusia ei synny?

Vanhan miehen silmä lepää näkymässä.  Parijonoon asettautuneet tai olympiarenkaiksi kytkeytyneet liivijengiläiset taapertavat levollisesti jalkakäytävällä maltillisten hoitajien tarkkaavaisessa huomassa.  Matkalla tulevaisuuteen.

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.
Tutustu 5 viikkoa vain 1,90 €.

Lue lisää aiheesta: