Vaakunakukka lumme voi hyvin, mutta pohjaa pitkin vaanii vesirutto

Yksivuotiset apilat, kuten musta-apila, ovat lähes kadonneet pellonreunoilta.

Olen seurannut Sydän-Hämeen alueella kasviston tilaa liki viidenkymmenen vuoden ajan. Pääasiallinen retkeilyalueeni on sijainnut Luopioisissa, mutta paljon olen kulkenut myös vanhan Pälkäneen puolella ja Kuhmalahdella. Kasvikartoitusta tehdessäni tuli merkittyä kasvilajit tarkemmin muistiin, mutta jo ennen sitä ja sen jälkeenkin mielenkiinto on kohdistunut alueen harvinaisuuksiin, uhanalaisiin ja erikoisuuksiin.

Usein minulta kysytään, mikä on muuttunut, mikä säilynyt. Tähän on vaikea antaa tyhjentävää vastausta, mutta joitain suuntaviittoja voisi kuitenkin vedellä:

Metsävirna on yleistynyt metsäautoteiden varsilla.

Ensinnäkin metsät. Kaikki olemme varmaan huomanneet, kuinka metsät ovat muuttuneet. Vaikka kasvilajit niissä ovatkin säilyneet ennallaan, niin määrät ovat muuttuneet. Metsät ovat yksipuolistuneet. Helposti puhutaan puupelloista, joissa kasvatetaan vain yhtä puulajia, täällä yleensä kuusta. Kuitenkin metsän moninaisuus olisi tavoite. Monet talvikit ovat lähes hävinneet, lehdokit ja maariankämmekät harvinaistuneet. Metsävirna on toisaalta yleistynyt ja kasvaa monen metsäautotien pientareella näyttävästi.

Kissankäpälä on kadonnut kedoilta, mutta löytyy edelleen kallioilta.

Toiseksi pellot. Lapsuuden kukkapellot ja niityt ovat muuttuneet viljapelloiksi, joista rikkakasvit on myrkytetty ja pientareet niitetty. Kukkakedot taas ovat kasvaneet umpeen pensaikkoa tai ne on kasvatettu metsiksi. Näiden alueiden kukat ovat taantuneet ja monet päätyneet uhanalaisiksi.

Hyvänä esimerkkina ovat kissankäpälä ja -kello. Monia muitakin on. Niitä kyllä löytää edelleen, mutta ei enää sellaisia määriä kuin ennen. Meitä kehoitetaan perustamaan niittyjä hoitamalla entisiä hakamaita ja kylvämällä kukkien siemeniä niitetyille alueille. Myös lampaita on käytetty hoitoeläiminä.

Sitten vesistöt. Vaakunakukka lumme voi edelleen hyvin ja sen sisarlaji ulpukka kelluttaa lehtiään sen vieressä.

Pohjaa pitkin vaanivat kuitenkin vieraat, kuten vesirutto. Nämä vieraslajit ovat vaarana suuremmallekin muutokselle vesistöissä. Kylillä on herätty niittämään vesikasvillisuutta pois samentamasta vettä. Tässä on omat vaaransa, koska koneellinen niitto ei ota huomioon sitä, onko niitettävä yleinen vaiko harvinaisuus, luonnonkasvi vai vieraslaji. Pohjan haravoiminen voisi poistaa vesiruttoa ja näin saataisiin joitain pohjakasveja uudelleen kasvamaan. Kova työ siinä vain on. Tämäkin on selvä muutos kasvillisuudessa.

Apiloille kannattaa jättää elintilaa pihojen reunoille meitä ja mehiläisiä varten.

Lopuksi pihat ja pientareet. Taas mietitään, koska pitäisi tienreunat niittää, nytkö kun ne kukkivat komeasti vai myöhemmin. Monet niittykasvit ovat siirtyneet pientareille ja jotta niitty saataisiin syntymään, olisi niitto tehtävä vasta sitten, kun kukat ovat kukkineet. Näin saataisiin siemenet hyötykäyttöön. Kun vain maltettaisiin eikä hätäiltäisi. Pihojen siistimisen myötä on moni kukka harvinaistunut, näitä ovat esim. hanhikit, kumina, päivänkakkara, kellot. Kannattaisi jättää ainakin osa pihaa niittämättä, niin saisivat nämäkin kasvit lisää elintilaa.

Tästä aiheesta voisi kirjoittaa pidemmältikin, mutta olkoon tämä tällainen nopea läpileikkaus aiheeseen. Nautitaan keskikesän kukkaloistosta ja opetellaan taas tuntemaan muutama uusi kukka. Siihen on netti verraton löytöpaikka, mutta jos jokin jää tunnistamatta, niin voihan siitä kuvan lähettää minullekin. Tutkaillaan sitä sitten yhdessä.

Tuomo Kuitunen

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.
Tutustu 5 viikkoa vain 1,90 €.