On oikeastaan aika hassu myytti, että suomalaisen taiteen merkkiteokset olisivat syntyneet tyhjästä korpien keskelle.
Kultakauden säveltäjät, maalarit ravasivat innokkaasti Euroopan kuhisevissa metropoleissa ja sovittivat sieltä imemiään vaikutteita täkäläiseen mielenmaisemaan. He eivät taiteilleet maatamme maailmankartalle, vaan toivat taiteen ja maailman valoa syntymässä olevaan Suomeen.
Aulis Aarnion tuore teos Väsynyt vaeltaja ei varsinaisesti julista eurooppalaisuudesta, mutta aika vaikuttaa teoksen tulkintaan. Aarnio kuvaa värikkään, vapaan, sivistyneen, suvaitsevaisen, iloisen ja intohimoisen Euroopan murroskautta. Mustavalkoinen kansallisaate tukahdutti ilmapiirin ja taiteet. Eteenpäin porskuttanut, moderni Eurooppa menetettiin jo ennen kuin se pommitettiin savuavaksi raunioksi.
Omassa ajassamme on paljon samaa kuin sotia edeltäneessä ilmapiirissä, jonka tuulia kirjaan tuo Aarniota itseään muistuttava kertoja. Samalla Ilmonien traaginen tarina tulee liitetyksi aikakauden isoihin mullistuksiin, vaikka perheen arki oli pikemminkin selviytymisen kuin aatteiden taistelua.
Ilmonin perheen voi nähdä vertauskuvana itseensä käpertymisen tuhoisuudesta. Maailman metropoleissa monilahjakkaat lapset olisivat kukoistaneet, mutta Kangasalla he lakastuivat ja kuihtuivat. Kultakausi oli ohi myös naapurin Lepokodilla, jossa elostelleilta muka-taiteilijoilta puuttui Ilmonien sivistys.
Aulis Aarnion kirjassa Ilmonin perheen tarina päättyy kirjarovioon – kuten Euroopan kulttuurin kukoistuskausikin hieman aiemmin natsi-Saksassa.
Taiteilija, joka ei myynyt taulujaan
Väsynyt vaeltaja tallentaa kansien väliin Ilmonien perheen tarinan, jonka Aarnio on tuonut kolmesti Ramppi-teatterin lavalle (Haaveiden talo vuonna 2003, Viisi sisarusta vuonna 2009 ja Ilmonien arvoitus vuonna 2016).
Kangasalle asettuneesta Tampereen piirilääkärin taiteilijaperheestä tuli paikallinen erikoisuus ja laumasielujen pilkan kohde. Itsepäisen perheen tragedia oli tyrannimainen isä, joka katkaisi siivet oppineilta ja osaavilta lapsiltaan saadakseen loistaa yksin. Isän varjoon jääneistä viidestä lapsesta vain yksi räpisteli maailmalle; muut sisarukset sulkeutuivat vähitellen rapistuvaan kotiinsa.
Sisaruksista parhaiten muistetaan pahnanpohjimmaiseksi tuomittu Einar, jonka taidenäyttely on esillä Kangasala-talon Kimmo Pyykkö -taidemuseossa syyskuun alkuun saakka. Hiljaisen melankolisia teoksia maalanneesta Helene Schjerfbeckin oppilaasta odotettiin uutta Albert Edelfeltiä, mutta markkinointi tökki. Isänsä murentama itsetunto sai Einar Ilmonin pitämään teoksiaan keskeneräisinä. Niitä ei voinut edes esitellä muille. Vaikka perhe eli äärimmäisessä köyhyydessä, Ilmoni ei suostunut myymään taulujaan. Hän oli maalannut niihin sielunsa, joka ei ollut kauppatavaraa.
Muut sisarukset eivät olleet sen parempia taloudenpitäjiä. Jos käteen joskus sattui seteleitä, niistä maksettiin naapurin muonamiehelle, jolla oli perhe elätettävänään. Viimeinen vesitilkka kaadettiin kukkasille, koska ihminen selviää janoisena, mutta kukat kuihtuvat.
Auktoriteetteja vastustavan asenteen perineet Ilmonit asettuvat rahvaan pilkan ja arvostelun yläpuolelle. Perheen ja taivaan isän tahtoon taipuneet sisarukset sinnittelevät Lepokodin, kauppiaan rouvan ja sukulaisten tarjoaman avun turvin – mutta eivät pyytäneet apua, koska sivistynyt ihminen ei niin tee. Kulttuuriylpeyden lisäksi toimeentuloa rajoitti epäkäytännöllisyys kaikissa arkiaskareissa.
Vain nuorin Olof lähti Kangasalta
Sekä Einar Ilmonin taulujen että Arne Ilmonin kauppaamien kirja-aarteiden arvo huomattiin vasta Ilmonien kuoltua. Einar Ilmonista laadittiin kohta hänen kuoltuaan elämäkerta ja hänen taidettaan on koottu näyttelyihin. Aulis Aarnion näytelmien ja tuoreen kirjan ansiosta esiin pääsevät muutkin Ilmonit.
Väsynyt vaeltaja on saanut nimensä kirjan päähenkilöksi nousevan Einar Ilmonin keskeisestä maalauksesta. Kaksi siskoa, diakonissa Aino ja näkövammainen Helmi näyttäytyvät huteraa sisaruskatrasta pystyssä pitävinä voimina. Arne on kyliä jalkaisin kiertävä saarnamies ja kirjakauppias. Poliisiksi Käkisalmeen ja Porvooseen päätynyt Olof jää etäisemmäksi.
Kirja vilisee maailman, maan ja paikkakunnan merkkihenkilöitä ja -teoksia. Nimet kuvaavat aikakautta ja paaluttavat Ilmoneja oikealle paikalle historiassa.
Yksityiskohtia maisemasta ja maisemia ihmisestä
Musiikkiteoksia tai maalauksia ei ole kovin helppo kuvailla sanallisesti, mutta ne auttavat näkemään Einar Ilmonin taiteen erikoislaatuisuuden. Samaan aikaan kun muut ilottelivat räyhäkkäästi väreillä, Kirkkoharjun saunanpäätygalleriassa syntyi hauraan hillittyjä ja surumielisiä maalauksia. Ilmoni poimi Kangasalan kansallismaisemista tauluihinsa yksittäisiä puita tai vanamon kukkia; ihmismaalauksissaan hän sen sijaan kuvasi sielunmaisemia.
Einar Ilmonin jalanjäljille pääsee kesän aikana Kimmo Pyykkö -taidemuseossa. Ilmonin näyttelyn kuraattori Soila Kaipiainen kertoo heinäkuussa keskiviikkoisin kello 13 teoksista ja näyttelyprosessista. Elokuun puolivälistä alkaen keskiviikkoisin kello 13 kuullaan puolituntinen johdanto Einar Ilmonin elämään ja taiteeseen. Lepokodin pitkäaikainen opas Jussi Lehtonen vie kävelykierrokselle Einarin maisemiin 21.7. ja 25.8. kello 14 alkaen.
Einar Ilmonia tutkinutta FM Sisko Niemistä haastatellaan torstaina 8. elokuuta ja Jyväskylän yliopiston professori Heikki Hanka pitää luennon alttarimaalaustaiteesta torstaina 29.8. Molemmat tilaisuudet alkavat kello 17.30.
