Vehoniemen lempeä jätti Milla täytti 9. elokuuta kunnioitettavat 11 vuotta. Saavutus on komea, sillä sankari on newfoundlandinkoira, jolle on kertynyt elopainoa liki 70 kiloa.
Vehoniemen automuseon johtaja Leila Suutarinen kertoo, että museokoira Millan olinpaikasta on tullut uteluita pitkin kesää.
– Oli niin kovat helteet, ettei Millaa voinut pitää pihan kuumalla asvaltilla. Maanalaisissa varastotiloissa oli mukavammat oltavat. Milla kyllä ilmoittaa, milloin pitää päästä sisälle: Se lyö tassunsa ikkunaan.
Suutarinen johdattaa toimittajan Millan valtakuntaan: Vehoniemen viileisiin varastoihin. Vaikka mukanani on ydinluu, ei Milla innostu vierailusta. Se on Kangasalan kuuluisin paijattava otus, mutta valokuvamallina olo ei tällä kertaa kiehdo Millaa. Se suorastaan juoksee seuraaviin sokkeloihin.
– Milla on meidän viides museokoira. Ensin oli kolme Tassua, sitten tuli Milla ja tämä on meidän toinen Milla. Se on viisas ja rauhallinen löllykkä, joka osaa vetää kotiin päin. Minun tarjoamani munkki ei välttämättä kelpaa, mutta asiakkaiden antamat herkut kylläkin.
Vaikka Milla on iso, ei se kuitenkaan syö kuin kahdesti päivässä kuivamuonaa. Välipaloina maistuvat munkit ja jäätelöpuikot.
Ukkonen ja autoilu kauhistuttavat
Pienen rapsuttelun jälkeen Milla suostuu poseeraamaan museon valokuva-arkistossa. Se kuitenkin selkeästi ilahtuu, kun siirrymme museon katetun terassikahvilan puolelle.
Oikeasti Milla pelkää vain sähkökatkoja ja ukkosta. Vaikka koiralla ei ole lupa tulla kodin yläkertaan, ukonilmalla se saa hakea emäntänsä turvakseen. Silloin Millaa pitää silitellä niin kauan, että se saa unen.
Nuorempana Milla piti autoilusta. Nyt kun se asuu Vehoniemessä, se ei enää halua hypätä autoon. Luvassa olisi kuitenkin vain reissu trimmaajalle tai eläinlääkärille. Lonkkavikakin haittaa korkealle hyppäämistä. Jos Milla pitää joskus saada kyytiin, auto on ajettava rinteen lähellä, jotta loikka helpottuu.
Eläinlääkäri käy onneksi Vehoniemessä, eikä maskotin tarvitse poistua kotoaan sinnekään.
Nuorena Milla kyllä välillä livahti omille teilleen. Ikimuistoisin karkumatka osui yhdelle joulupäivälle.
– Asuimme silloin Pikonkankaalla. Minä luin lahjaksi saamaani kirjaa yöpaidassa ja havahduin, kun poliisit tulivat pihaan. Ne toivat Millan Suoraman baarista kotiin. Luultavasti Milla oli ensin yrittänyt Suoraman grillille ja löytänyt sitten ainoan paikan, joka oli auki, Suutarinen hymyilee.
Kaikki pelastetaan vedestä
Kuten kaikki nöffit, myös Milla on erityisen hyvä pelastamaan ihmisiä vedestä.
– Emme me voi uida vierekkäin. Minun pitää ottaa Miltsin kaulasta kiinni ja sitten se ylpeänä tuo minut rantaan. Ei sitä kyllä voi ikinä rantapuihinkaan sitoa kiinni. Siitä haukkumisesta ei tule loppua, kun kaikki uimassa olevat pitäisi sen mielestä pelastaa.
Vehoniemen harjun jyrkkyys on uintireissuilla pieni haaste, mutta viisas Milla on keksinyt toimivan tavan kiivetä rinnettä. Se ei käytä portaita, eikä se nouse suoraan mäkeä. Koiravanhus kapuaa viistosti ylös ja huilailee välillä.
– Vaikka se on hengästynyt, se naamioi huilaamisen maisemien katselemiseksi.
Millan syntymäpäiväjuhlat pidettiin pienellä joukolla, mutta eiköhän sankari ilahdu vielä jälkikäteen annetuista rapsutuksista ja makupaloista. Tällä sankarilla on paljon ystäviä ja todella komeat lenkkimaisemat.
