Mitä kirkolle kuuluu?

Media puhuu kirkosta enää harvoin. Ennen kirkko oli ihmisten elämässä läsnä, ja jokainen tunsi seurakunnan papit. Ihmiset puhuivat kirkon asioista ja koulutkin osallistuivat uskontokasvatukseen. Nykypäivänä puhutaan enää siitä, kuinka monta jäsentä kirkko on menettänyt kunkin kalenterivuoden aikana, kuinka suuri talouskurimus koettelee seurakuntia, kuinka paljon ongelmia ja vikaa seurakuntien hallinnossa on.

Kokonaisuutena tämä on kuitenkin harhakuva, sillä valtion kanssa toimeentuleva kirkko on harvinainen. Kristinusko on syntynyt vainottuna, ja vainottu se on vielä nykyäänkin. Seurakunnat kasvavat, ja kristittyjen määrä maailmalla kasvaa nopeasti. Samoin todellisuus on erilainen, kuin ympäröivä tilanne antaa ymmärtää. Kirkko ei ole siellä missä on suuria katedraaleja tai komeita rakennuksia, eikä se ole aina siellä missä joku pukeutuu albaan ja kasukkaan.

Kirkko on siellä missä Kristus on. Jos jossain rakennuksessa on risti katolla, ei se tee siitä kirkkoa. Vaikka ovessakin lukisi kirkko, ei sekään tee rakennuksesta kirkkoa. Kirkko rakentuu elävistä kivistä, Kristuksen ruumiin jäsenistä. Missä kaksi taikka kolme kokoontuu Jeesuksen nimessä, siellä on Kristuksen läsnä. Missä saarnataan Jumalan sanaa puhtaana, siellä kirkko todellisuudessa on. Sillä ei ole väliä, onko Jumalan sana tarjolla koulun jumppasalissa, vai vanhassa kivikirkossa, saarnataanko ylösnoussutta Kristusta ravintolatilassa vai jonkun yksittäisen ihmisen kotona.

Tila voi muistuttaa meitä Jumalan työstä, mutta meidän ei tule surra, jos joskus meidän täytyykin kokoontua jossain muualla kuin siellä vanhassa kirkkorakennuksessa, jossa olemme ennen kokoontuneet. Tulee aika kun ihmiset eivät kestä kuulla tervettä opetusta ja puhdasta Jumalan sanaa. Silloin uskollisten kristittyjen tulee etsiä Herraa sieltä, missä tilat eivät olekaan täydelliset, ja missä ei ehkä olekaan niitä upeita urkuja, mutta missä on Jumalan kirkkaus läsnä kokonaisuudessaan, missä Sanaa oikein saarnataan ja sakramentit oikein jaetaan, siellä missä Jumalan kirkkaus saa olla kirkon tarkoitus.

Jos me kaiholla muistelemme aikaa, kun kaikki oli paremmin, me elämme menneisyydessä. Kristus ei ole muinaismuisto, vaan elävä Jumala, joka tahtoo pelastaa tänäkin päivänä, vaikka niin ei aina uskoisikaan. Kristus ei ole jättänyt meitä elämään synnissä, vaan iloitsemaan kaikista lahjoista, jotka meille on jo lahjoitettu, ja kaikista lahjoista, jotka ovat vielä matkalla.

Kaikki eivät vielä tunne vapahtajaa, mutta meidät on kutsuttu kutsumaan kaikki yhteiseen pelastukseen Jumalan yhteydessä, ja vaikka monet, tai vaikka kaikki sanoisivat, etteivät he tarvitse Kristusta, Kristus on silti meidän rakas Herramme.

Emme me kristityt tarvitse katedraaleja, tuomiokirkkoja, hienoja pukuja, kultaisia kupoleita, kymmeniä palkattuja työntekijöitä, vaan me tarvitsemme vain Kristuksen, koska yksin Kristuksessa meitä odottaa ikuinen autuus. Yksin Kristuksessa meillä on pelastus ja taivaan ilo. Vaikka Jumalan seurakunta joutuisi kokoontumaan pimeässä ja kylmässä kellarissa, on se kuitenkin maailman kaunein paikka koska siellä seurakunta saa elää ja hengittää Jumalan rakkautta.

Kor. 4:5-9 Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra, ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan teitä. Jumala joka sanoi: ”Tulkoon pimeyteen valo”, valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan. Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme. Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuomittuja.

Pertti Pehkonen

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.
Tutustu 5 viikkoa vain 1,90 €.