Saara Järvinen in memoriam

02.02.2020 18:23

Muistokirjoitus

Saara Järvinen.

Äitimme Saara Elisa Dagmar syntyi 91 vuotta sitten Väinö ja Erika Rajalan perheen neljäntenä lapsena. Sisaruksia oli kaikkiaan viisi, myöhemmin syntyi vielä yksi tytär. Perimätiedon mukaan Saaran alkutaival ei ollut kummoinen. Kerrotaan, että hän oli syntyessään hyvin pieni, melkein keskonen. Häntä pidettiin lämpöisenä sen ajan keskoskaapissa: pahnoissa. Heiveröisestä alusta huolimatta Saarasta kasvoi reipas tyttö. Perhe eli vaatimattomissa oloissa: pienessä mökissä Holjan Sillan kupeessa. Lapsuutta varjosti sota-aika.

Työteon Saara aloitti jo hyvin nuorena 13-vuotiaana, kun hän oli isänsä apuna Helmisen sahalla. Isänsä hän menetti ollessaan 16-vuotias. Siitä alkoi Saaran itsenäinen elämä ja työnteko erilaisissa töissä, mitä milloinkin oli saatavilla. Kertomansa mukaan hän työskenteli karvarilla eli nahkurilla, nahan muokkaus- ja ompelutöissä, myöhemmin ravintolahommissa keittiöllä ja hotellisiivoojana.

Parikymppisenä hän tapasi tulevan miehensä Reinon. Avioliitto solmittiin 1948 ja ensimmäinen lapsi syntyi vuotta myöhemmin. Perheeseen syntyi lisää lapsia tiuhaan tahtiin kaikkiaan neljä: Anneli, Tarja, Keijo ja Hannu. Asuttiin Sääksmäellä ja myöhemmin Backaksessa. Perhe-elämä oli suhteellisen vakaata ja onnellista, kunnes isä Reino sairastui nivelreumaan 30-vuotiaana. Äidin, joka siihen asti oli ollut kotona tehden joitakin tilapäistöitä, piti ottaa enemmän vastuuta perheen elatuksesta.

Alkoi muuttokierre kevyempien tai paremmin palkattujen töiden perässä. Asuttiin Ruskeasannalla, Klaukkalassa, Loviisassa, Karjaalla, Tammisaaressa, Helsingissä ja Klaukkalassa. Loviisassa perheeseen syntyi vielä yksi tytär, pahnanpohjimmainen Minna. Loviisan–Karjaan aikoina äiti työskenteli TVH:n ruokaloiden emäntänä ja Tammisaaressa hän piti omaa kahvila -ruokalaa Kosthållet nimisessä paikassa, joka on toiminnassa edelleenkin.

Kun isä Reino pääsi sairaseläkkeelle, perhe, jossa tuolloin lapsista Minna oli kotona, muutti Luopioisiin nykyiseen asuinpaikkaansa Luopioisten Sillantielle. Aluksi äiti työskenteli Ravintola Lyhdyssä, mutta avasi pian kahvila -ruokalan Aitooseen, jota hän piti yhdessä sisaremme Tarjan kanssa. Isä osallistui työhön voimiensa mukaan lähinnä kuljetushommiin, koska äidillä ei ollut ajokorttia. Erään kerran äiti ilmoitti, että on ilmoittautunut autokouluun. Asiaa pidettiin lähinnä hauskana juttuna ja arveltiin, että mahtaako mamma saada kortin, kun oli jo yli viisikymmentävuotias. Kortti kuitenkin tuli ja äiti piti ajotaitoa yllä näihin päiviin saakka, hänellä oli kuollessaan voimassa oleva ajokortti. Kahvilatoiminnan jälkeen äiti työskenteli Luopioisissa vielä Aitoon lipputehtaalla ja veljemme Keijon leipomossa, kunnes jäi eläkkeelle.

Työnteon ohella äiti jaksoi olla mukana harrastus- ja yhdistystoiminnassa, hän oli pitkään mukana Martoissa ja Sotaveteraani-toiminnassa. Aktiivista toimintaa Luopioisten sotaveteraanien hyväksi hän harjoitti kuolemaansa asti, yhteensä 39 vuotta. Elämäntyöstään hän on saanut Suomen Valkoisen Ruusun mitalin ja Suomen Sotaveteraaniliiton korkeimman tunnustuksen kultaisen ansioristin.

Taitavat kädet saivat aikaan myös monenlaisia käsitöitä. Äidin kutomia mattoja, poppanaliinoja ja pöytäliinoja on meillä kaikilla lapsilla. Lapasia ja sukkia hän kutoi vuosittain kymmeniä pareja, joita sitten saimme lahjoiksi syntymäpäivinä ja jouluna. Kesäisin hän oli innokas puutarhuri; kasvatti kukkia, kasvihuoneessa tomaatteja ja kurkkuja, perunoita kotitarpeiksi ja niin edelleen. Hän oli myös innokas marjastaja.

Vielä eläkkeellä olleessaan äiti teki monenlaisia ompelutöitä, esimerkiksi nahkajakkaroita ihan myyntiin asti. 85-vuotispäivänä ostimme hänelle teollisuusompelukoneen, jotta mamma pääsisi ompelemaan. Muutenkin äiti oli eläkevuosinaan aktiivinen: kävi vesijumpassa ja erilaisissa ikäihmisten riennoissa.

Äiti asui pitkään yhdessä sisaremme Minnan perheen kanssa. Viimeiseen asti hän halusi tuoda oman panoksensa kodin ylläpitoon tehden erilaisia kotitöitä voimiensa mukaan. Hän ei halunnut olla vaivaksi.

Luonteeltaan äiti oli yritteliäs; olihan hänellä työuransa aikana monta kahvila -ruokala-alan yritystä omissa nimissään. Hän ei ollut saanut mihinkään työhön ammattikoulutusta, mutta joutui elämänsä aikana tarttumaan monenlaiseen tehtävään periaatteella: työ tekijäänsä opettaa. Ehkä tuosta yritteliäisyydestä on jotakin periytynyt jälkipolville, kun yrittäjyyttä löytyy jo kolmannessa polvessa.

Äidin elämässä oli vaikeita aikoja: välillä oli rahasta puutetta, oli sairautta. Suurimpia menetyksiä olivat isän ja veljemme Keijon kuolemat. Hän ei kuitenkaan koskaan menettänyt toivoaan vaan ajatteli, että tästä selvitään. Aina näihin päiviin asti hänellä oli huoli meistä lapsista, lapsenlapsista jopa lapsenlapsenlapsista. Isomummu oli aina valmis lastenhoitoon ja muuhunkin apuun, jos sitä kysyttiin.

Parina viime vuonna huomasimme, että äidin voimat alkoivat ehtyä ja hän valitti väsymystään. Syynä oli sydämen vajaatoiminta. Toiveikkaana hän ryhtyi sydämen läppäleikkaukseen, joka kuitenkin epäonnistui tunnetuin seurauksin; vietimme hänen hautajaisiaan 18.1.2020.

Äiti eli pitkän ja vaiherikkaan elämän. Hän oli suvun matriarkka, jota me kaikki jäämme syvästi kaipaamaan.

Anneli Alanko