”Kun tilanne näyttää tosi hyvältä, todennäköisesti niin ei ole. Ja jos se näyttää pahalta, asiat ovat todella huonosti.” Näin aloitti rikosylikomisario Jari Kinnunen esityksensä 31.1.2020 tilaisuudessa, johon olimme kutsuneet hänet kertomaan faktoja nuorten huumeongelmasta kotikaupungissamme.
Järkyttävää tietoa tuli roppakaupalla. Tietoa, jota maallikon ja jopa alalle erikoistuneiden työntekijöiden on mahdotonta havaita. Aitiopaikalta tilannetta seuraava poliisi kiertää jakamassa infoa paikasta paikkaan minkä muilta töiltään ehtii. Hänen mielestään piilottelu ja kaunistelu eivät nyt auta. Kaikenlaisia aineita on niin helposti saatavilla, että riippumatta perheen yhteiskunnallisesta asemasta tai vanhempien ammateista yksikään nuori ei enää ole niiltä ja niiden haittavaikutuksilta täysin turvassa.
Parhaillaan oikeuskäsittelyssä oleva ’katiska’-vyyhti on vain sivujuonne: aineita virtaa rajojemme sisäpuolelle koko ajan ja myös kannabiksen kotiviljely kukoistaa. Poliisin resurssien vähentäminen syrjäisemmiltä seuduilta on ollut vakava poliittinen virhe, jonka seurauksia nyt kannamme: valvontatyö niillä alueilla on lähes mahdotonta.
Huumeiden käytöstä kirjoitetaan paljon ja asenteet ovat kahtia jakautuneita, puolesta ja vastaan. Huolestuttavaa on sen harhaanjohtavan, puutteellisen ja vähättelevän tiedon määrä, joka johtaa kuolemiin, sairastumisiin ja alati kasvavaan rikollisuuteen. Kinnunen haluaakin oikaista joitakin vaarallisen vääriä käsityksiä. Hän tähdentää puhuvansa poliisina ja sanoo vastustavansa kaikenlaisten huumeiden käyttöä niiden kokemusten pohjalta, joihin hän jatkuvasti työssään törmää.
Valmisteilla olevaa lakia huumeiden käyttämisen dekriminalisoimiseksi perustellaan esimerkiksi sillä, että käytön rankaiseminen on este tai hidaste hoitoon pääsylle. Tämän väittämän Kinnunen tyrmää tuohtuneena ja kertoo että poliisi haluaa lähtökohtaisesti auttaa ohjaamalla käyttäjän hoitoon. Suuri ongelma on hoitopaikkojen vähyys; moni haluaisi sinne itsekin mutta tilaa ei ole. Sosiaali- ja terveyspolitiikan vuosikausia kestänyt säästöohjelma on tehnyt tehtävänsä tässäkin suhteessa. Kinnusen hollantilaisten kollegoiden mukaan heidän maansa huumemyönteisyys kostautuu nyt valtaviksi nousseiden sotekulujen muodossa. Ollaanko Suomessa valmiita ottamaan tällainen riski?
Kannabis-psykoosi on yksi vähätellyistä haittavaikutuksista. Nuoret henkilöt, jotka eivät ole vielä tottuneet minkäänlaisiin päihteisiin, ovat psyyken vaurioitumiselle erityisen alttiita, ja seuraukset voivat olla katastrofaaliset jo ensimmäisellä kokeilukerralla. Pilvenpolttoa puolusteltaessa pitäisi tietää ja muistaa tosiasia, että aineet ovat pitoisuuksiltaan aivan toista luokkaa kuin nostalgisenkin leiman saaneina hippiliikkeen syntyaikoina. Kannabis johtaa luultua helpommin sekakäyttöön; ostaessaan kukaan ei voi olla varma aineen alkuperästä ja sen ”puhtaudesta”; vahvasti koukuttava aine voi olla sekoitettuna jo ensimmäiseen annokseen. Huumeet tuhoavat jossain vaiheessa myös luontaisen kyvyn tuntea empatiaa, mikä osaltaan helpottaa astumista rikollisille poluille.
Sekä osto- ja myyntitilanteet altistavat väkivallan uhriksi joutumiselle. Diileri on tavallisesti itsekin käyttäjä, jonka pitää saada myös oma osuutensa aineen toimittajalle maksetuksi, aluksi erilaisten pikkurikoksien ja jopa itsensä myymisen avulla. Siirryttäessä kovempien huumeiden käyttöön mukaan astuu aina järjestäytynyt rikollisuus. Silmittömien rikosten määrät kasvavat ja kynnys henkirikosten tekemiseen alenee kun riippuvuus saa elimistön vaatimaan lisää ainetta.
Vuonna 2019 menetimme Kangasalla huumeille neljä nuorta. Neljä turhaa kuolemaa, joiden soisi antavan paljon ajateltavaa meille kaikille. Kangasala pitää arvoltaan kyseenalaista johtopaikkaa Pirkanmaan 18–21-vuotiaiden huumeongelmatilastoissa, ja alle 18-vuotiaat ovat ikävästi toisella sijalla. Huumausainerikoksia kaupungissamme tehtiin viime vuonna 120 kappaletta, mikä tilastollisiin laskelmiin suhteutettuna tarkoittaa noin tuhatta käyttäjää.
On helppoa yhtyä Kinnusen mielipiteeseen, jonka mukaan nykyisen tilanteen osalta peli alkaa olla menetetty ja ainoa toivomme on ennaltaehkäisy – kodin ja varhaiskasvatuksen aktiivinen yhteistyö. Perheen osuutta perusturvanantajana ei voi liioitella. Vanhempien pitää uskaltaa olla se auktoriteetti, joka asettaa tietyt rajat arkielämään ja sen rytmitykseen. Yhtenä negatiivisena ilmiönä myös Kinnunen mainitsee kännykkäkulttuurimme; lapset kasvatetaan toisella kädellä, toisessa on puhelin ja lapsella tietysti omansa – mahdoton yhdistelmä aidon yhteyden saamiseksi lapsen ja aikuisen välille.
Kuulemamme perusteella me allekirjoittaneet valtuutetut ja varavaltuutetut haluamme tuoda julki suuren huolemme huumetilanteesta ja toivomme kirjoituksemme olevan avaus laajemmalle keskustelulle sekä vanhempien entistä suuremmalle tarkkaavaisuudelle esimerkiksi lastensa ajan- ja rahankäytön sekä somekäyttäytymisen suhteen.
Ranja Aukee
Jussi Haavisto
Jaakko Hyytinen
Sina Isokallio
Heini Kivimäki-Hietanen
Jari Leino
Jari Markkinen
Soili Uotila-Välimäki
