ASENTO! Lepo. Kaikille tutut komennot, joihin kaikkien armeijasta tietämättömien kokemus pohjautuu. Intti on kokemus, jota ei voi oikein selittää. Siellä täytyy itse käydä, että voi ymmärtää vihdoin niitä rasittavaakin rasittavampia inttikertomuksia. Itsellä on armeijaa nyt takana kuusi viikkoa, ja kotiutuminen ei ole kuin villi fantasia. Näin alokasjakson jäädessä taakse voin yrittää avata havaintoja tästä sirkuksesta.
Armeija on tässä yksilökeskeisessä maailmassa viimeinen yhteistyön linnake. Jos et ole valmis, kun pitäisi olla, koko joukko kärsii. Jos saat kehuja, se on koko joukon ansiota. Joku mokaa, kaikki mokaa. Joku menestyy, kaikki menestyy. Sinä olet vain osa suurempaa joukkoa, eikä itsekeskeisellä ajattelulla tee kenellekään hyvää.
Kontrasti niin sanotun normaalin yhteiskunnan ja armeijan välillä on suuri. Nykyään vallitsee ”hetikaikkimullenyt” -ajattelutapa, joka on intissä oikeastaan rangaistava teko. Siellä koulutetaan nuorista miehistä ja naisista sotilaita, eikä poikkeusoloissa ole varaa ajatella omaa etua.
Armeija turhauttaa välillä, kun liikkuminen on rajoitettua ja elämää määrittävät tarkat säännöt ja rajat. Intissä kaikella ja kaikille on kuitenkin tarkoitus. Työ, mihin siellä opiskellaan, on elintärkeää, vaikka välillä sitä ihmettelee, mitä hyötyä on siivota sama likainen tupa joka ikinen päivä, tai miksi täytyy totella ylempiarvoisia. Siisti tupa edistää terveyttä ja viihtyisyyttä. Kuri taas on välttämätöntä sodan aikana, eikä sitä voi oikein päivässä opettaa. Kaikki toiminnot pitäisi poikkeusoloissa tulla jokaiselta sotilaalta selkärangasta. Myös totteleminen. Aina ei ole kivaa, mutta ainakin tehdään työtä, jolla on oikeasti tarkoitus.
Armeijassa on pitkät perinteet ja se on yksi viimeisistä pysyväisyyksistä tässä alati muuttuvassa yhteiskunnassa. Edelleen nuoret aikuiset nukkuvat samanlaisissa kerrossängyissä, pedaten samanlaisilla päiväpeitoilla, kuunnellen samanlaisia käskyjä. Yhä vala vannotaan kaikkitietävän jumalan kasvojen edessä ja lauletaan valalaulu sekä virsi 577. Armeija on tietyllä tavalla suomalaisen kulttuurin selkäranka. Sieltä löytää yhä kaikki vanhat perinteet ja käyttäytymismallit. Siellä ei olla myöskään vain oppimassa sotimaan, vaan hyviä käytöstapoja ja muiden kunnioittamista. Siellä ollaan ennen kaikkea muita varten, mutta myös omaa itseään varten. Oppimassa ja kehittymässä. Perinteiden viimeinen peruskallio ei murru.
