Entisenä Hengitysliiton työläisenä tiedän sen lopunikäisen piinan, joka sisäilmaongelmille altistumisesta pahimmillaan on. Siksi haluan nyt vielä painottaa tätä asiaa ja toivon, että se otettaisiin vakavasti koulujärjestelyjä mietittäessä. Nostan esiin myös muita asioita lapsiin liittyen, heistähän tässä on kyse. Sisäilmaongelmien haaste on, että oireet ovat paljolti sellaisia, jotka voivat kertoa jostain muustakin sairaudesta. Tyypillisiä ovat ärsytys- ja hengitysoireet keuhkoissa, kurkussa ja nenässä sekä yleisoireet kuten päänsärky, väsymys tai lämpöily. Myös pitkittyneet infektiot voivat liittyä altistumiseen.
Lapset eivät yleensä osaa epäillä sisäilmaongelmaa. Aikuisten kannattaakin olla herkkiä tässä asiassa: seurata mahdollista oireilua, haastatella lasta ja olla yhteydessä muihin vanhempiin, onko heidän lapsillaan jotain samantyylistä. Jos oireilua on, ja se hellittää loma-aikoina ja viikonloppuisin, on syytä selvittää tilannetta tarkemmin. Oireileeko henkilökunta? Huono sisäilma myös heikentää lasten oppimistuloksia ja lisää poissaoloja.
Sisäilmaongelmaisen rakennuksen tutkiminen ja korjaus ovat aikaa vieviä ja kustannuksia kysyviä projekteja, joiden lopputuloksesta ei kukaan voi antaa täyttä takuuta. Siispä, missä lapsilla ei ole havaittu altistumiseen viittaavia oireita, missä on ja missä ongelmasta on jo näyttöä? Kaikissa näissä tapauksissa toivotan aikuisille sisukkuutta ja rohkeutta nostaa asia esille myös päätöksenteon taustaksi. Kun kuljetuksia mietitään, ei kylästä A todellakaan ole pitempi matka kylään B kuin kylästä B kylään A. Tai kylästä B voi olla suunnilleen sama matka kylään A kuin kylään C.
Sitten se jo moneen kertaan mainittu kuljetus. Laissa on aikaraja, jota koulumatka ei saa ylittää. Tämän noudattamista pitää ratkaisuja punnitessa kunnioittaa. Siltikin tuo maksimi on pikkukoululaiselle melkoinen jatke päivään. Lisäksi koulumatkan taittaminen kävellen tai polkupyörällä tekee tällaisen liikunnan huomaamatta normaaliksi tavaksi, joka säilyy myöhemminkin. Ei tarvita viisaita päitä ja kalliita projekteja, joilla yritetään saada nuoriso liikkumaan. Tämän tiedän omistakin lapsistani.
Pienissä kouluissa lasten yksilölliset tarpeet on helpompi ottaa huomioon. Pienikään yksikkö ei silti takaa sitä, ettei kiusaamista olisi. Tiiviissä yhteisössä ongelmat saatetaan myös vaieta ”olemattomiksi”, mutta periaatteessa pienissä kouluissa kiusaaminen saadaan kitkettyä helpommin kuin suurissa. Toivottavasti näin on myös käytännössä! Työssäni tapaan jatkuvasti aikuisia, joille koulukiusaaminen on jättänyt sellaiset haavat, että niiden hoitamiseksi tarvitaan pitkällistä psykoterapiaa.
Lapset ovat myös persoonallisuudeltaan erilaisia: joillekin sopeutuminen uuteen on huomattavasti vaativampaa kuin toisille. Heille tutut paikat olisivat suuri helpotus. Ala-astelaiset ovat kaikki vielä lapsia, eikä heidän kokemuksiaan voi verrata siihen, mitä ne itsellä, aikuisella, olisivat vastaavassa tilanteessa. Olen itsekin koulupakolainen. Isäni oli opettaja ja koulujen lakkauttamisen vuoksi jouduimme lähtemään ensin Painosta ja sitten Kukkolasta. Vaikka ehdimme jälkimmäisessä olla vain vuoden, oli se niin hyvä paikka, että muuttopäivänä istuin korkealla koivukujan oksanhaarassa, itkin katkerasti ja toivoin, ettei lähdön hetki koskaan tulisi.
Jokainen vanhempi toki toivoo lapsilleen hyvää. Toivottavasti myös kaikki me, joilla ei enää ole kouluikäistä jälkikasvua, suhtaudumme lasten hyvinvointiin sellaisella vakavuudella, että se ajaa monen muun, tärkeänkin, asian ohi. Onhan kyse uuden sukupolven elämän ja terveyden perustasta: heillä on päiviä edessä kymmeniä vuosia enemmän kuin meillä.
Aicha B.
