Korona nostaa esiin uusia kuninkaallisia

Kirjoittaja on Aitoon pitkäaikainen vapaa-ajanasukas.

Viisas tasavallan presidenttimme Sauli Niinistö rauhoitteli televisiossa pariinkin otteeseen kansakuntaa epidemian alkuvaiheessa. TP arveli tyhmänrohkean piittaamattomuuden laantuvan viimeistään sitten, kun itse huomaa makoilevansa sairaalan petillä. Pahimmassa tapauksessa vieressä pötköttää joku läheisistä. Hän totesi lisäksi, että tähän asti kuluttaja on ollut kuningas. Nyt oli korkea aika kääntää tämä asetelma päälaelleen. Kuningattaret ja kuninkaat istuvat kauppojen kassoilla, täyttävät hyllyjä, hoitavat Sinua tai tuovat Sinulle ruokaa ja lääkkeitä, siivoavat sairaalan tiloja ja muita kohteita, valvovat rajoja ja rajoitusten noudattamista sekä tekevät monta muuta tähdellistä tehtävää riskeeraten oman terveytensä. Joka paikassa Suomessa.

Tätä kirjoittaessani olen yli kuukauden pysytellyt Helsingissä. Käynyt pohjoisessa Hakaniemessä, idässä Pohjoisrannassa ja lännessä Ruoholahdessa. Luulen välttyneeni koronatartunnalta. Voihan se tosin vierailla oireettomanakin. Ristiriitaisten ohjeiden vuoksi kuonokoppa puuttuu edelleen varusteistani. Kotona pystyn harrastamaan monia samoja asioita kuin ennenkin ja toistaiseksi kaupungilla sekä ulkoiluväylillä ei ruuhkia näy silloin, kun vaimoni ja minä siellä kuljemme. Eläkeläinen voi valita ajankohdan ihan itse. Siinäkin presidentti puhui totta sanoessaan väljyyttä löytyvän pääkaupungin keskustasta. Pari kertaa olemme käyskennelleet Espan puistossa miltei kahdestaan. Vastaavaa en muista nyt taas pari vuosikymmentä ytimessä asuneena. En tiedä, miten etäisyyksiä ja muita sääntöjä noudatetaan muualla kuin tällä pienellä meren ympäröimällä lämpäreellä. Täällä niitä noudatetaan vielä yli neljän viikon jälkeenkin hyvin. Kauppojen kassojen tuntumaan puolentoista metrin välein piirretyt viivat kasvattavat joskus jonojen pituutta. Asiakkaat suhtautuvat hommaan rauhallisesti.

Nyt alkaa koronakohmelo selvästi vaivata. Kun itse säilyy terveenä, tulee tunne, ettei tässä mitään. Poliisi on joutunut hätistelemään hajalle nuorten joukkokokoontumisia eri puolilla Suomea. Tämän lehden ilmestyessä tiedämme, miten kansa käyttäytyi vappuna. Helsingissä todettuja tartuntoja on koko valtakunnassa kaikista 40 prosenttia. Sairastuneita on ehkä kaksikymmenkertainen määrä eli kymmeniätuhansia. Ymmärrän, ettei meitä mökkiläisiä ihmeemmin kaivata tartunnoista vapaalla Pälkäneellä. Ainakaan käyttämässä alueen palveluita.

Olen asioinut lähes poikkeuksetta samassa saksalaislähtöisessä pienehkössä ruokakaupassa kolmisen vuotta. Henkilökunta vaihtuu hiljalleen, mutta muutamia vakituisiakin näkee. Kierrätystäkin tapahtunee keskustan alueen muissa myymälöissä. Kaikki kaupassa työskentelevät ovat palvelualan ammattilaisia ainakin mitä tulee kohteliaisuuteen ja asiakkaan huomioimiseen. Eipä silti, en minä huonoa palvelua muista moneen vuoteen saaneeni missään muuallakaan valtakunnassa. Tosin kokemukseni rajoittuvat pääasiassa Helsinkiin ja Sydän-Hämeeseen.

Noin neljäsosa kantakauppani henkilökunnasta lienee puheenpartensa ja ulkonäkönsä perusteella syntynyt maamme rajojen ulkopuolella. Ketjun myymälöihin luvattiin lehtitietojen mukaan kassoille pleksit. Määräpäivä meni ja meni monta muutakin. Ilmeisesti suomalainen valmistaja ei kerinnyt tavaraa tekemään kysynnän räjähtäessä. Juttelin ostoksilla käydessäni asiasta. Kassalla työskentelevät eivät panikoituneet. Mietin nöyränä presidentin sanoja. Suojat sitten tulivat, mielestäni vielä oikein hyvät. Ihmiset käyttävät laillani lähimaksua. Aina kun mahdollista. Näyttötaulusta pystyy seuraamaan ostosten hinnat, joten kuittia ei tarvitse.

Taannoin tuli kassalle uusi tummakulmainen kaveri ensimmäiset pari viikkoa ”Harjoittelija”-tarra rintapielessään. Osoittautui heti erinomaisen kohteliaaksi ja mukavaksi. Kun ruisleivän hintakoodi ei alkuun muistunut mieleen, opastin häntä katsomaan leivänkuvamonisteesta nimikkeen ”Luomuruis”. Hän kiitteli ja makusteli sanaa kysellen ääntämyksen oikeellisuutta.

Kerran jonottelin saman nuoren miehen kassalle kuuliaisesti pitämällä parin metrin raon edelläni asioivaan selkeästi ikänsä puolesta riskiryhmään kuuluvaan naisihmiseen. Pakkaaminen kesti pitkään. Kun asiakas teki lähtöä, kassa kysyi: ”Rouva, teiltä jäi kuitti, haluatteko sen?” Naisen poistuttua kaveri kysyi minulta, oliko rouva oikea sana tässä tapauksessa. Vakuutin puhuttelun osuneen juuri kohdalleen. Minä olin pukeutunut normaalisti. Päälläni pidin neuvostoliittolaiskuosista ikääntynyttä verryttelypuseroa ja maailmaa olivat jo ainakin pari vuosikymmentä kolunneet myös vyötärölläni roikkuneet haalistuneet adidakset. Jatkoin perehdyttämistä sanomalla, että kaltaistani kulkijaa sen sijaan ei saa kutsua herraksi. Seuraava miesasiakas näytti tulleen suoraan 1970-luvulta nahkapusakoineen. Häntä huvitti keskustelumme ja asiakkaiden habitusten laaja kirjo. Mies tokaisi siihen, ettei meitä saa nimittää myöskään narreiksi.

Vaikka yksi HUS-ylilääkäreistä kielsi jo puhumisenkin kaupassa, etteivät tartuttavat pisarat lentele, aion edelleen lausua kahden metrin päästä ääneen kiitokset näille kuninkaallisille. Niin kuin ennen koronaa, epidemian aikana ja taas normaalielämään siirryttäessä. Sen verran hyvää mieltä sananvaihdosta koituu kaikille osapuolille ilmeistä päätellen. Kun en heille pysty parempaa palkkaa maksamaan.