Viimeinen vierailu – muistoja äidistä

09.05.2020 11:46

Näin äitienpäivän tienoilla on tapana muistella omia äitejä, myös niitä, joita emme enää tapaa täällä keskuudessamme. Siitä on jo pitkä aika, kun hyvästelin äitini. Se sattui elokuun lopulle vuonna 2000. Hän oli kotona kaatunut ja joutunut Kangasalan terveyskeskukseen vuodeosastolle. Hän oli sitten toipunut niin, että siellä ei voitu enempää hoitoa antaa, ja koska hän yksin asuvana ei olisi tullut toimeen kotonaan, valikoitui hänen paikakseen Kuhmalahden vanhainkoti.

Hänen vähitellen tajuttuaan, ettei hän tulisi koskaan enää asumaan omassa kodissaan, hän heittäytyi riitaiseksi ja ärtyneeksi, mikä johti siihen, että jouduttiin rauhoittamaan lääkkeillä. Aivotoiminta oli häiriintynyt. Hän suunnitteli karkaamista, keräsi kaikenlaista tavaraa, jota hän tarvitsisi lähtiessään. Nuorempi sisareni, joka oli itsekin hyvin sairas ja eli viimeisiä viikkojaan, oli varma siitä, että tämä lääkitys oli syynä hänen käytökseensä. En ota kantaa, oliko asia näin ja kun lopputulos tiedetään, mutta ei siitä hyvä mieli jäänyt.

Seurauksena tästä kuitenkin oli, että puhuminen väheni, samoin liikkuminen ja vähitellen molemmat loppuivat kokonaan. Pappi, joka oli hänen tuttavansa ja aina pitäessään hartaustilaisuutta talossa, poikkesi myös hänen huoneessaan juttelemassa. Ehkä juuri siitä syystä, sai ulos suustaan vain pari sanaa. Ne olivat ”Herran siunausta”, niitä hän toisteli aina kun piti jotakin asiaa puhua. Hänellä kävi usein vieraita ja kaikilla oli samanlaiset kokemukset. Olin itsekin sen todennut, kun vaimoni kanssa vierailimme siellä. Aivotoiminta oli pahoin häiriintynyt, olipa syy sitten mikä tahansa. Kuitenkin hän kuuli ja ymmärsi kaiken hänelle puhutun, mutta ei voinut muulla tavoin vastata.

Viimeisen vierailun luokseen tein, kuten jo alussa mainitsin, elokuun lopulla. Huoneeseen astuessani äiti avasi silmänsä ja katsoi hämmästyneenä, että kuka tänne nyt tulee kesken päivänokosten. Hän yritti päästä ylös, mutta kun sanoin, ettei hänen minun takiani tarvitse nousta, hän laskeutui takaisin vuoteelle. Sanoin hänelle, ettei hänen tarvitse puhua, koska se on hänelle vaikeata ja aloin puhua omasta ja perheeni kuulumisista. Meillähän meni Turussa hyvin, ja Juha perheineen asui Moskovassa työnsä takia ja Minna perheineen oli Rovaniemellä työnsä takia tietenkin hänkin.

Näitä siellä tarinoin ja kerroin että olemmekin pian lähdössä taas Moskovaan joksikin aikaa. Tuo maininta hänet säväytti. Hän kampesi istumaan ja alkoi taas yrittää puhua. Sitä jatkui, eikä sieltä muuta ymmärrettävää tullut kuin nuo mainitut sanat. Kuuntelin jonkin aikaa ja huomasin, että silmiin tuli selvästi hätääntynyt ilme. Tiesin, että hänellä oli hyvin tärkeätä sanottavaa, jota hän ei saanut ilmaistua. Hetken kuluttua sanoin, että älä huolestu, emme me siellä kovin kauan ole ja palattuani tulen taas tänne. Jatkoin kuitenkin, että me molemmat tiedämme, että meillä on ollut erimielisyytemme ja välillä viilenneet välit, mikä alkoi isäni kaatumisesta sodassa ja koin että olin hankala lapsi enkä ymmärtänyt. Sinullakin oli äärimmäisen vaikea tilanne, jota ei nelivuotias voi ymmärtää, eikä aikuiset silloin aina ymmärtäneet lapsen ajatusmaailmaa.

Sovitaan kuitenkin, että unohdetaan kaikki huonot asiat, muistellaan vain niitä hyviä asioita joita niitäkin sentään oli paljon. Tämän hän ilmeisesti koki, että nyt saimme sovittua kaiken ja että saatiin ja annettiin anteeksi molemmin puolin. Ehkä hän tiesi, ettemme enää ehtisi täällä tavata. Hän rauhoittui ja laskeutui makuuasentoon. Sanoin, että päiväunesi jäi kesken, voit nyt jatkaa niitä. Lähdenkin tästä taas kohti Turkua. Voi hyvin. Tulen taas käymään. Luulen että hän jo nukahti ja lähdin hiljaa kohti ovea. Muutaman päivän kuluttua olimme Moskovassa. Saimme Suomen lähetystöön puhelinsoiton. Äiti oli lähtenyt. Hän tiesi sen jo käydessäni siellä viimeksi.

Paljon kysymyksiä, miksi hänen elämänsä loppuvaiheet piti mennä näin. Vastausta en saa. On kuitenkin lohdullista tietää, että ehdittiin sopia asiat ja hän sai lähteä levollisin mielin.

Kosti Tuominen