Huomenna on helatorstai eli Kristuksen taivaaseenastumisen päivä. Pääsiäisestä on kulunut jo 40 päivää. Helatorstai-sanan alkuosa on lainattu ruotsin kielestä: hela, helg tarkoittaa pyhää. Helatorstai on ollut esi-isillemme ja esiäideillemme erityinen pyhä torstai – yksi vuoden tärkeimmistä juhlapäivistä. Helatorstai ajoittuu kylvö- ja kasvukauden alkuun. Helatorstaita edeltävinä käyntipäivinä eli kanttaanpyhinä rukoiltiin pelloilla hyvää vuodentuloa ja siunattiin kylvöjä. Täällä Sydän-Hämeessäkin eli pitkään esihistorialliselta ajalta periytynyt tapa polttaa hela- eli toukovalkeita. Tulien uskottiin karkottavan pahan vallat.
Helatorstain perinteet muistuttavat meitä asiasta, joka tässä itseriittoisessa ajassa unohtuu helposti. Ne muistuttavat meitä pyhän käsitteestä. Kun puhumme pyhästä, puhumme ihmisen ”rajantajusta”. Esi-isämme ymmärsivät rajallisuutensa ihmisinä – se, mitä pidettiin pyhänä, oli koskematonta. Olisi väärin sanoa, että nykyajan ihmiset ovat unohtaneet pyhän. Asiaa on tutkittu. Vain prosentti tutkimukseen vastanneista sanoi, ettei heille mikään ole pyhää. Suomalaiset pitävät pyhinä asioina esimerkiksi läheisiä, rakkautta, kotia, rauhaa, lepoa, turvallisuutta ja ihmisarvoa. Pidämme pyhinä meille tärkeitä ja arvokkaita asioita. Ehkä kokemuksemme pyhästä on nykyään keskimäärin yksilökeskeisempi kuin ennen.
Raamatussa pyhyys on Jumalan ominaisuus. Pyhyyden edessä ihminen painaa päänsä ja tunnistaa syntisyytensä ja vapisee. Pyhää Jumalaa ei voi nähdä. Pyhää Jumalaa ei voi selittää. Jumala on pyhä, mutta hän on kuitenkin myös meidän Isämme. Jeesus opetti seuraajilleen Isä meidän -rukouksen. Me saamme lähestyä pyhää Jumalaa kuin lapset isäänsä. Ja lopulta Jumalan voi kuitenkin nähdä: Jeesus on Hänen kasvonsa. ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän.” (Joh 14:9) Pyhyyden kokemus on sisäinen mielentilamme. Se voi olla yksilöllinen, kulttuuriimme sidottu tai universaali kokemus. Kristillisen uskomme näkökulmasta se on myös armoa, se on lahja.
Seppo Rinne
