Kukkia avaimenreiässä – maisema, joka syöpyi mieleen

Kauko Natri muistelee ikimuistoista retkeä, jonka hän teki yhdessä lapsenlapsensa kanssa.

Selitys hieman oudolle otsikolle löytyy tarinasta, jonka alku sijoittuu toissajoulun alle, jolloin en vielä ollut hieman alle 80-kymppinen läheisimmiltäkin eristetty koronavirusriskiryhmäläinen. Kerroin silloin juuri 7 vuotta täyttäneelle tyttäreni pojalle Vilpulle partiotoiminnasta, jossa olin aikoinaan ollut mukana. Kun asia tuntui kiinnostavan, olikin joulun pukinkontissa hänelle pieni partiopuukko. Puukko oli sen joulun lahjoista kärkipäässä. Innostus päästä mukaan toimintaan oli syttynyt. Valitettavasti Vilpun asuinpaikkakunnan Nurmijärven Klaukkalan kaikki partioryhmät olivat täynnä, joten hän pääsi ainoastaan jonotuslistalle. Pettymystä lieventääkseni ehdotin, että mennään ensi kesänä Rajalan saareen telttaretkelle, kun olin kuullut siellä leiritoimintaa joskus harrastetun. Innostus syttyi heti. Kyllä siinä talven mittaan puheet usein alkoivat: Sitten kesällä kun mennään Rajalansaareen…Varmistin vielä kunnan asioista vastaavalta virkailijalta, että telttailu on siellä luvallista. Sain luvan sillä rajauksella, että siellä olevat majoitus ja saunatilat eivät ole varattuja.

Kesä sitten tuli ja olikin lomanviettoon mitä sopivin, jopa siten, että telttaretkemme oli jäädä muiden aktiviteettien varjoon. Päätimme, että telttaretken toteutamme lomaviikkojen viimeisenä viikonloppuna. Kävimme jo torstaina tutustumassa saareen ja totesimme, että sieltä löytyy teltallemme kyllä sopiva paikka. Perjantaina oli tarkoitus saaressa yöpyä. Soitin kuitenkin vielä kuntaan ja kerroin aikeestamme. Tieto, että saaren tilat ovat koko viikonlopun varattuna järjestettävien triathlon kisojen takia, olikin kylmä suihku niskaamme. Tämä olikin totinen paikka – mitäs nyt. Tuli mieleen, että Puutikkalan Saksalan saaressahan on karavaanaritoimintaa. Jospa sieltä löytyisi paikka myös pienelle teltallemme. Ajelin Saksalaan, jossa Aino-emäntä oli kotosalla.

Kysyessäni asiaa hän kehotti kysymään asiasta pojaltaan Mikalta, joka olikin lähistöllä. Mika neuvoi pienen saaren, jossa tiesi yöpyjiä aiemminkin olleen. Kysyessäni mahdollista nuotiopaikkaa hän sanoi, että aiemmat yöpyjät ovat aiheuttaneet palonalun, jonka sammutustyön jäljiltä on syntynyt sopiva paikka pienelle nuotiolle. Päivällä kävimme saareen tutustumassa ja totesimme sen hyvin meille sopivaksi. Ainoastaan saareen nousu jyrkän kivikkorannan takia oli vähän haasteellista. Illansuussa pakkasimmekin veneeseen tavaramme. Teltan, Vilpulle puhallettiin valmiiksi pieni kelluntapatja, minä otin sängystäni petauspatjan rullalle, pienet eväät ja pikku pussillinen koivupilkkeitä nuotiota varten.

Rantauduttuamme Vilppu kiinnitti veneen rantakoivuun. Minä lähdin eväs- ja pilkepussin kanssa nousemaan veneestä. Horjahdin ja jotten kaatuisi rantakivikkoon, irrotin kantamuksistani ja tartuin veneen nokkaan. Siellä kelluivat nyt eväämme ja pilkkeet. Vilppu keräsi kärppänä vedestä kantamukset ja sanoi: ole sinä vaari veneessä, kunnes saan kaikki tavarat saareen. Yhdessä sitten pystytimme teltan. Paikka oli ihanteellinen, koska saaren tasainen sammalmatto antoi lisäpehmeyttä alustaamme. Sytytimme pienen nuotion, veistelimme rantapajuista paistokepit ja paistoimme, minä makkaraa ja Vilppu vaahtokarkkeja. Järvi oli aivan tyyni, hellekin helpotti iltaa kohti ja ihailimme kaunista Kukkian maisemaa. Vilppu totesi: Vaari, kyllä minä olen tätä retkeä odottanut. Yön nukuimme hyvin, sillä viime kesänä ei ollut hyttysiä lainkaan, joten pidimme teltan oviverhon auki, joten aamullakaan ei lämpö päässyt nousemaan.

Aamulla kokosimme yhdessä tavarat kokoon, ja Vilppu antoi ohjeen: Mene sinä vaari ensin veneeseen, niin minä tuon sitten tavarat. Mökillä kotiväet jännityksellä odottivat saapujia, ja me tietysti vaatimattomina rinta hieman rottingilla astelimme rantaan. Talvella Vilppu toi minulle koulussa tekemänsä piirustuksen ja kysyi, mitä kuva esitti. Piirustusarkki oli rajattu avaimenreiän muotoon. En heti tajunnut kuvan viestiä, mutta kun poika kertoi, että siinä me olemme saaressa. Ja todella, kun katsoin kuvaa tarkemmin, siinä me olimme nuotiolla ja takana näkyi telttamme.

Niin hyvin oli Kukkian maisema syöpynyt Vilpun mieleen, että kuvassa olevan avoimen selän takana oli selvästi tunnistettavissa pienet Mustin saaret. Piirustus oli syntynyt koulussa, kun opettaja oli antanut tehtäväksi kurkistaa avaimenreiästä edellisen kesän mieluisinta tapahtumaa. Tästä otsikko Kukkia avaimenreiässä.

Kauko Natri