Vuorelta laskeuduttava alas – keskelle arkea, uusia haasteita

Elina ja Juha Lindin Nepalin kotitalon kattotasanteelta avautuivat näköalat kaikkialle Kathmandun-laaksoon.

”Rabbi, on hyvä, että me olemme täällä. Me teemme kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle.” Nämä Pietarin sanat kirkastussunnuntain evankeliumitekstissä ovat usein olleet mielessäni silloin, kun olisin tahtonut pysäyttää ajan ja jäädä johonkin erityisen merkitykselliseen hetkeen – tai toisinaan, kuten juuri nyt, vaikka vain ihan arkiseen, tutuksi käyneeseen elämänvaiheeseen. Jeesuksen mukana kirkastusvuorella olleet opetuslapset elivät hetkeä, jossa Jeesuksen jumalallinen olemus näyttäytyi aivan erityisellä tavalla. Ennen vuorelle vetäytymistä Jeesus oli jo puhunut heille tulevasta kuolemastaan, ja Pietari oli tunnustanut Hänet Kristukseksi, elävän Jumalan Pojaksi. He tiesivät, kenen seurassa olivat, mutta sittenkin vasta aavistellen ja ymmärtämättä.

”Me teemme kolme majaa.” Miten usein olenkaan halunnut rakentaa oman majani, ollut haluton jatkamaan matkaa. Mutta niin kuin eivät opetuslapset saaneet jäädä vuorelle, emme mekään voi pysäyttää aikaa omissa Jumalan kohtaamisen hetkissämme. Vuorelta on laskeuduttava alas, keskelle arkea, uusia haasteita, edessä olevia vaiheita, jotka avautuvat eteemme hetki kerrallaan. Omassa elämässäni yksi elämänvaihe on juuri jäänyt taakse. Olemme palanneet neljän Nepalissa vietetyn vuoden jälkeen Suomeen ja vasta aavistelemme, millaisena tie edessämme nyt avautuu. Taakse jääneet neljä vuotta eivät suinkaan olleet yhtä kirkastusvuorella viipymistä. Mutta näköalapaikalla saimme olla. Ja siihen olisin nyt voinut majani pystyttää. Katselimme usein myös taaksepäin, siihen Nepaliin, joka tuli meille tutuksi neljännesvuosisata aiemmin.

Peilasimme nykyhetkeä muutaman vuosikymmenen takaisiin oloihin. Paljon on muuttunut, monet asiat hyvään suuntaan. Ja vaikka uskonnonvapaustilanne viisi vuotta sitten hyväksytyn uuden perustuslain aikana on uudelleen merkittävästi heikentynyt, kristittyjen määrän kasvu ei ole pysähtynyt. Seurakunnat kasvavat ja vahvistuvat, kirkkorakennuksia laajennetaan, jumalanpalveluksia on monissa seurakunnissa useita peräkkäin, jotta kaikki halukkaat mahtuvat mukaan ja uusia seurakuntia syntyy. Sanoma Kristuksesta, elävän Jumalan Pojasta, tavoittaa hindulaisessa, lukemattomien jumalien maassa yhä uusia ihmisiä. Kristus kirkastuu, Hänen jumaluutensa tulee todeksi. Jotain ensimmäisen sukupolven kristittyjen ilosta, rohkeudesta ja sitoutuneisuudesta soisi säilyvän – ja tarttuvan. Toinen, kolmas ja nyt jo neljäskin polvi ovat haaste myös nepaliseurakunnissa.

Meillä Suomessa tämä sukupolvien ketju on jo niin pitkä, että se on alkanut katkeilla. Voisiko Kristus kirkastua aina uudelleen myös täällä, näyttäytyä elävän Jumalan Poikana yhä useammille? Mikä olisi se kirkastusvuori, josta valo leviäisi jälleen keskikesän auringonvalon tavoin yli oman maamme, josta korviimme kantautuisi Jumalan ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa häntä!” Ja yhtäkkiä, kun he katsahtivat ympärilleen, he eivät enää nähneet siellä ketään muuta kuin Jeesuksen yksin.” Näin päättyy kirkastussunnuntain evankeliumiteksti. Tarina kyllä jatkuu. Mutta valitussa katkelmassa se on pysäytetty tähän. Ehkä juuri tähän on hyvä pysähtyä itsekin. Kaikissa elämänvaiheissa, uusissa haasteissa, menneiden päivien ikävässä. Lopulta tärkeää on vain Jeesuksen läsnäolo. Hänessä kaikki on täytetty. Jeesus ei itsekään jäänyt kirkastusvuorelle. Hän laskeutui sieltä yhdessä opetuslastensa kanssa. Hän jatkaa matkaa myös meidän kanssamme, jokaiseen uuteen päivään.

Elina Lind, Pälkäneen ja Luopioisten seurakunnan nimikkolähetti

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?