Muutimme pari vuotta sitten 60 neliötä pienempään asuntoon. Elin jo eläkkeellä, joten minulla piisasi aikaa värkätä ja valmistella siirtymistä. Totesin tuolloin, että piano, huonekalut ja muut käyttötavarat sekä kirjat ovat ongelmajätettä. Kukaan ei huolinut mitään joitakin yksittäisiä puolipakolla jälkikasvulle työnnettyjä tavaroita lukuun ottamatta. Hyväkuntoinen piano, mistä appiukkoni 1964 oli maksanut uuden Mossen hinnan, lähti ilmaiseksi onneksi huolehtivaan kotiin Savon soittomaille. Lopputulemana poistui kuorma-autollinen joskus kovinkin korkealla hinnalla hankittua omaisuutta kierrätyskeskukseen, mistä se autonkuljettajan mukaan kuskataan viikon sisällä kaatopaikalle, jos kukaan ei hae ennen sitä pois. Itse ajoin monta maasturillista vaatteita keräyslaatikoihin. Samoin jätepisteille.
Kirjoja meiltä löytyi tuolloin noin 2000 kappaletta, joista parisataa valmiiksi mökillä. Päätettiin, että uuteen asuntoon viedään ainoastaan Boknäs-hyllyihin mahtuvat noin 1300 nidettä. Samalla vannottiin, ettei uusia teoksia meille enää hankita. Se vala kesti melkein puoli vuotta. Yritin tehdä kauppaa Päätalon tuotannolla, puolitoista hyllymetriä raskasta tekstiä. Siirsin ne sitten vuokraamaani kellariin muutaman muun kirjasarjan seuraksi. Sattumalta sain Kallen kirjat myydyksi myöhemmin. Perin teoksista 50 euroa ja jättikasseista kaksi. Lasten ja nuorten kirjat lähtivät lapsenlapsille. Annoin luvan työntää roskiin, jos eivät kelpaa. Dekkarit matkasivat Aitooseen hyllyihin, joita piti nikkaroida pari lisää. Ei meistä kumpikaan hennonnut roskiin laittaa muita kuin poikien koulukirjat. Nekin murheellisin mielin.
Äänikirjaa en ole eläissäni vielä kuunnellut. Yhden digitaalisen latasin korvauksetta tabletille Hesarin vakitilaajien kirjastosta, mutta lukeminen tyrehtyi alkuunsa. Vaivalloiselta tuntui. Kirjoja saan ja ostan kuukausittain. Yleensä paneudun tekstiin niin hanakasti, että lopputekstit tulevat vastaan parin päivän sisällä. Hienoa hommaa. Kun en omaa kokemusta äänikirjoista, en pysty sanomaan, miten helppoa on selata vaikka kymmenkunta sivua taaksepäin kertaamaan tai tarkistamaan. Digikirjassa se onnistunee samaan tapaan kuin tietokoneen tekstinkäsittelyohjelmissa. Miten sitten lienee sen ajatuksen karkailun kanssa? Lukiessa keskityn painettuun sanaan.
Olen toimittanut yhden kolmesataasivuisen kirjan, mihin tuotin ikiomaa tekstiäni noin 40 sivua. Muita muokkasin melkoisesti. Sain tehdä homman luvan perästä palkalla viimeisen puolen työvuoteni aikana käyttäen virka-ajastani askareeseen noin puolet. Kirjoitushomma Pasilassa, mutta ajatus pyöri asian ympärillä hyvin paljon myös kotona tuottaen muistivihkoon tekstiä miltei päivittäin. Joka tapauksessa satojen tuntien työ. Jäi valitettavasti räknäämättä tuo käytetty aika. Edes suunnilleen. Tiedän näitä lehtisepustuksia melkoisen määrän laatineena, miten aikaa vievää touhua kirjoittaminen on. Jonkinnäköinen aavistus minulla on myös siitä, mitä vaatisi kokonaisen romaanin luominen.
Luin lehdestä, että kirjailija saa omasta painetusta kovakantisesta teoksestaan keskimäärin vähän yli kolme euroa kappaleelta. Äänikirjasta 67 senttiä. Joten jos painettua kirjaa menee vaikkapa tuhat kappaletta ja äänikirjoja saman verran, kirjailijan pussiin kilahtaa nelisen tonnia. Mitätön summa vaivaan nähden.
Äänikirja yleistyy kovaa vauhtia. Tamperelainen levytuottaja Epe Helenius vertasi Arto Nybergin kysyessä suoratoistosta sitä vesihanaan. Maksamalla kympin kuussa saa kraanasta päästää tavaraa rajoituksetta. Ei synny konkreettista suhdetta äänitteeseen. Samalla tavalla toimii äänikirja. Kun otat halvimmillaan kympin kuukausitaksalla kuunteluoikeuden, voit lorottaa korvillesi kuultavaa mielin määrin samaan vesilaskuun. Sitä en tiedä, kauanko hanan pitää pysyä avoimena, jotta kirjailija pääsee osingoille. Riittääkö, kun kuittaa aloitetuksi. Biisiä kai pitää kuunnella puoli minuuttia, että muutama sentti tuloutuu tekijöille.
Kirjailijat ovat ymmärrettävästi protestoineet etenkin äänikirjan mitättömästä korvauksesta ja kustantajat luvanneet korjausta asiaan. Kari Hotakainen kuvaa viimeisimmässä teoksessaan ”Tarina” nälkäkuoleman partaalla kituvat kirjailijat lukemassa omia tuotoksiaan äänikirjoiksi.
Koronan juuttuessa maaliskuussa kiertelemään myös suomalaisissa nieluissa povasivat kustantamot muiden mukana synkeää lähitulevaisuutta. Kävi päinvastoin. WSOY ilmoitti myynnin kasvaneen viime vuonna 25 prosenttia. Nyt kammioihinsa pakosta ahdetut kirjoittajat lähettänevät tuotoksiaan kovin toivein kirjanpainajille. Julkaisukynnys kasvaa korkeutta. Valo palaa vihreänä vain harvoille ja valituille, sillä pelissä istuvat saman pöydän ympärillä aikaisemmin julkaisseet ja menestystä saaneet käsissään varmat kortit. Jos ja kun päätyöstä vuoden ansioksi karttuu vain muutamia tuhansia euroja, kyseessä lienee ainoastaan harrastus. Tosin erittäin hyvä sellainen.
