Se oli keskiviikkona 21. huhtikuuta iltapäivällä, kun kännykkääni tuli pian 16 vuotta täyttävältä tyttäreltä viesti: Covid 19 -testitulos positiivinen. Uumoilin jo samana päivänä lounasaikaan pahinta, kun tytär valitteli haju- ja makuaistinsa hävinneen. Hänellä ei yleensä koskaan flunssassa nuo lähde. Vaikka uskalsin jo vähän pelätä pahinta, tulos kännykkänäytöllä oli kuin paha uni.
Ja miten huono tuuri meille kävi! Olin juuri lukenut, että vain noin 1,8 prosenttia kaikista testituloksista ovat positiivisia, loput 98,2 negatiivisia. Kaikin tavoin olemme koettaneet suojautua koronavirukselta, välttää suurinta osaa paikoista ja pitäneet maskia kaikkialla sen vähän, mitä olemme liikkuneet.
Samana iltapäivänä vanhempi tytär ilmoitti, että päätä särkee, lämpöäkin taisi olla. Ei muuta kuin varaamaan aikaa testiin. Perjantaina 23.4. selvisi, että hänenkin tuloksensa on positiivinen. Meillä olikin yhden sijasta kaksi koronapotilasta.
Ja alun perinhän olimme vain varmuuden vuoksi käyttäneet nuorempaakin tytärtä testissä maanantaina, kun hän valitteli sunnuntaina kurkkukipua. Ajattelimme hänen vain saaneen kylmää ”skoban” kyydissä, vaikka viikonloppu tuolloin ihmeen lämmin olikin.
Tästä alkoi taistelu. Päätimme mieheni kanssa, että teemme kaikkemme taudin välttääksemme. Tytöt kirjaimellisesti eristettiin huoneisiinsa, joista poistuivat vain siksi aikaa, kun hakivat keittiöstä ruuan huoneisiinsa tai kävivät vessassa. Toinen vessa varattiin tytärten käyttöön. Tytöt tulivat huoneistaan maski kasvoilla ja aina käsipesun kautta keittiöön. Minä ja mieheni käytimme myös maskia, jos olimme samassa huoneessa vähänkin pidemmän aikaa. Emmehän voineet tietää, vaikka toinen meistä olisi sairastunut oireettomana.
Kyllä tämä ruljanssi voimia vei. Tuntuu todella pahalta karttaa omia läheisiään ja suorastaan pelätä, ettei vain saa tartuntaa tai tartuta itse. Miehen kanssa on nukuttu eri huoneissa varotoimenpiteenä.
Alkuvaiheessa pahinta oli juuri pelko. Pelko siitä, että sairastuu itse tai että tyttöjen oireet pahenevat. Toinen tytöistä olikin sairaampi ja sai käytännössä kaikki oireet, joita tautiin liitetään. Toinen selvisi paljon vähemmällä. Yhtenä aamuna taudin alkuvaiheessa säikähdin, kun mies nukkui aamulla niin pitkään. Huolestuin jo, onko hän saanut oireita. Oikeastaan pelkäsin mieheni sairastumista jostakin syystä enemmän, vaikkei hän mihinkään riskiryhmään edes kuulu.
Reilun vuoden paljolti etätyönä tehneenä olen toki muutenkin elänyt elämää, jossa turhia kontakteja on oppinut välttämään. Tuona aikana on entistä tiiviimmin viettänytkin aikaa vain oman perheen kanssa. Erityisen pahalta tuntuikin olla eristyksissä omista rakkaistaan.
Nyt meillä elämä alkaa jo vähitellen palautua arkisiin uomiinsa. Miehen kanssa tätä kirjoittaessa enää päivä karanteenissa, ja kurimus on toivottavasti siinä.
Tämäkin kokemus avaa silmät siihen, miten tärkeää terveys on. Myös perheen yhteisiä hetkiä osaa varmasti arvostaa entistä enemmän – ihan tavallista elämää, kun kaikin syömme yhteisen pöydän ääressä.
Ja osaan antaa arvoa taas kerran lukemiselle. Itselleni kirjat olivat keskeinen pelastusrengas, koska kirjaa lukiessasi et koskaan ole yksin. Tarina kantaa ja vie eteenpäin.
Osaan antaa arvoa myös ihmisille, jotka osoittivat myötätuntoaan vaikeana hetkenä. Aika paljon olen käynyt läpi THL:n koronaohjeistuksia viime aikoina. Niitäkin lukee ihan eri silmällä silloin, kun on tosi kyseessä.
Pääasia on, että kaiken järjen mukaan nujersimme mieheni kanssa katalan viruksen. Tytötkin ovat palailemassa takaisin kouluun ja pääsevät normaaliin arkeen taas kiinni. Kirittävää on kahden viikon poissaolon jälkeen tullut, mutta opettajat ovat varmasti ymmärtäväisiä ja empaattisia tämänkin suhteen.
