Kääpiöluppiksia eli kertomus siitä, kuinka ennakkoluulojen voittaminen saattaa kuin saattaakin kannattaa

Kirjoittaja on Sydän-Hämeen Lehden toimittaja, joka lähti ladulle huhtikuussa.

Myönnetään, että en aluksi ollut kovin innoissani, kun esikoinen ilmoitti kolmisen vuotta sitten haluavansa kääpiöluppakorvakanin. Siihenastinen kokemukseni kaneista oli se, että ne eivät tee muuta kuin nököttävät häkissä ja arkailevat ihmistä. Vapaalla jalalla ollessaan ne parhaassa tapauksessa sujahtavat juosten ohitse ja piiloutuvat verhon taakse tai sängyn alle koko päiväksi.

No, kuten usein lapsiperheiden lemmikkiasioissa käy, kääpiöluppakorvakani kuitenkin hankittiin. Kolmekuisena se muutti meille. Lapset olivat ihastuksissaan ja lupasin itselleni sietää kania parhaani mukaan. Alkoi lemmikin sisäänajo. Ensin pieni kaniherra sai tutustua omaan häkkiinsä, sitten esikoisen huoneeseen, jossa häkki sijaitsi. Sen jälkeen oli pikkuhiljaa aika avata ovi muuallekin taloon.

Järjestettiin nimikilpailu. Kuopus ehdotti nimeksi Tuomas Veturia, esikoinen Rumpalia ja keskimmäinen Toffeeta. Itse ehdotin Nysä-Puttea ja mieheni Teksas-Peteä. Perheen sisäisen äänestyksen jälkeen nimeksi tuli Rumpali.

Kasvaessaan kani alkoi näyttää luonnettaan. Herkkunappuloita se rakastaa niin, että juoksee ihmisen jalkoja ympäri ja nousee säärtä vasten etutassujen varassa seisomaan, kun toivoo saavansa herkkuja. Sähköjohtojen se antaa olla pääsääntöisesti rauhassa, mutta kirjallisuudesta se pitää yli kaiken. Jos pokkari tai piirustuspaperi unohtuu lattialle, voi olla varma, että sitä käydään jyrsimässä. Kirjahyllyn alimmilta hyllyiltä lemmikkimme saattaa toisinaan pudotella kirjoja, jotta saa nakerreltavaa.

Rumpali on niitä harvinaisia eläimiä, jotka eivät pelkää imuria, ei sitten yhtään. Toisinaan se juoksee varuilta pari hurmauskierrosta imurinkin ympäri, koska ikinähän ei tiedä, jos melutoosakin heltyisi antamaan pari herkkua.

Kotona kani löffää siellä sun täällä: ovensuussa, eteisessä, keskellä olohuoneen lattiaa, terassin oven edessä tai keittiössä. Häkissään se käy käytännössä vain syömässä ja tarpeillaan. Ulkoilmasta hän ei ole kiinnostunut pätkääkään. Joskus Rumpali saattaa tulla ihan vaan jalkojen juureen köllimään rapsuteltavaksi. Jotain rajaa se meihin ihmisiin kuitenkin pitää, sillä sylissä se ei viihdy muuten kuin silloin, kun saa tulla siihen itse. Kynsienleikkuu onnistuu (ammattilaiselta) kyllä ongelmitta.

Ajan kuluessa olen huomannut kiintyväni Rumpaliin. Nykyään se on ottanut oman hurmaavan paikkansa perheessämme. Eräänä päivänä tänä keväänä Rumpali vain makoili sohvan alla eikä tehnyt oikein mitään. Kävi välillä juomassa, mutta ruoka ei maittanut. Hermostuneena vaihdoimme mieheni kanssa katseita päivän mittaan: onkohan tuo sairastunut? Seuraavana yönä tuttu kynsien rapina kuului kuitenkin olohuoneesta, ja aamulla Rumpali kerjäsi herkkunappuloitaan vanhaan malliin. Ruokakipolla vierailtiin useasti ja heinäkin maistui. Kyllä taas hymyilytti.

Tapaus ”kääpiöluppis” antaa pohdittavaa pidemmällekin. Mille kaikelle sanomme elämässämme helposti ”ei” omien ennakkoluulojemme takia? Olisiko syytä miettiä, voisiko jokin aluksi uusi tai ennakkoluuloja herättävä asia olla sittenkin kokeilemisen arvoinen juttu? Näin toimimalla vastaamme voi tulla sellaisia oman elämänsä kääpiöluppiksia, joista muuten emme tietäisi yhtään mitään. Kaikkein vähiten edellä mainitun saa unohtaa meille sen kaikkein läheisimmän eläinlajin – ihmisen – kohdalla.

Rumpali edestä ja Rumpali takaa.

 

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?