Olen vuodesta toiseen toivonut julkaistavaksi jonkinlaisia muistelmia minulle tärkeältä 1950-luvulta. Tammikuussa kysyin luokkatoveriltani Juha Nikulaiselta, voisiko hän kirjoittaa. Vihreä valo tuli välittömästi. Eikä ihme, onhan hän Paul Tiililän jälkeen selvä kakkonen Pälkäneen Yhteiskoulu -taustaisista yleisönosastokirjoittajista. Pronssille ei pääse kukaan.
Tiesin, että Nikulaisella on ”pöytälaatikossaan” 2500 sivua muistelmia, joista on helppo kehitellä tarinoita. Itsekin olen saanut häneltä jo vuosia sitten yhteiskouluaikaamme liittyviä tekstejä.
1950-luku alkaa olla jo monelle kaukaista historiaa. Muistinsa säilyttäneillä on nyt velvollisuus siirtää tulevillekin polville tätä historiaa. Jos me seniorit olemme hiljaa, nekin muistikuvat lakastuvat.
Pian Nikulaisen päätöksen jälkeen katsoin peiliin ja kysyin, miksen itse kirjoita. Olin aiemmin ajatellut, ettei minulla ole mitään erityistä kerrottavaa. Niin kai ajattelevat muutkin itsestään. Rima on usein korkealla, mutta tiedämme, että jokaisella on kuitenkin oma tarinansa. Lähtiessäni kirjoittamaan selvisi nopeasti, että muistoja riittää vähän liiankin paljon.
Isäni, Urpo Oksanen
Olen käynyt koulua Pälkäneellä syksystä 1951 kevääseen 1962. Perheemme muutti Kangasalta Pälkäneelle isäni Urpon tultua keväällä 1951 Pälkäneen ensimmäiseksi kunnanjohtajaksi aikana, jolloin harvassa tämän suuruisessa kunnassa vielä oli kunnanjohtajaa. Koko Suomessa oli vuonna 1951 kunnanjohtajia vain 34.
Hieman aiemmin oli Kangasalle valittu kunnanjohtajaksi Olavi Salaterä. Kangasalan urheilukentällä pidettiin kesällä 1951 leikkimielinen ”Pälkäne–Kangasala -maaottelu”. Yksi laji oli kunnanjohtajien välinen lenkkimakkaran syönti. Lenkkimakkarat roikkuivat narusta eikä niihin saanut koskea käsin. Vaikka isäni oli harjoitellut paljonkin lenkkimakkaran syöntiä, hän hävisi tämän kisan.
Isäni ei ollut lainkaan tarinankertoja. Eipä hän minuakaan sellaisena pitänyt, vaan olin hänelle ”totinen torvensoittaja” hänen elämänsä loppuun saakka. Olinkin varmasti sellainen kouluvuosinani, mutta en enää. Opasaikanani joku turisti totesi: ”Kuinka noin puhelias opas voi olla Hämeestä kotoisin?”.
Urpo Oksasen vahva isänmaallisuus paistoi esiin monessakin yhteydessä. Pälkäneen muistot alkoivat hänelle aina kesästä 1927 eli maakunnallisista Suojeluskuntien leiripäivistä. Viljo Niemi oli silloin ollut hänen esimiehensä. Akateemiseen Karjalaseuraan liittyvässä tv-haastattelussa 1990-luvulla isäni totesi monesti kuulemani tiedon, että vannoessaan Pirkkalan kirkossa suojeluskuntavalaa itsenäisyyspäivänä 1925 hän päätti, että hän on lopun ikänsä aina itsenäisyyspäivänä sotilaspuvussa. Suomen 70. itsenäisyyspäivänä 6.12.1987 isäni oli 76-vuotiaana sotilaspuvussa kolehdin kantajana Kangasalan kirkossa.
Eräässä syntymäpäivähaastattelussaan isäni kertoi: ”Kävin Tuusulassa Hyrylän kasarmeilla aliupseerikoulun ennen asevelvollisuuden suorittamista! Kesäkuun alussa 1932 heti ylioppilaaksi päästyäni menin suorittamaan asevelvollisuuttani Lahteen Tampereen rykmenttiin. Siellä sain 42 vuorokautta kuntoisuuslomaa ja osallistuin Pälkäneellä armeijan kenttäharmaissa suojeluskunnan leiripäiville.”
Isäni oppikoulu oli Tampereen lyseo, jossa oli poikkeuksellisen vahva isänmaallinen henki. Valtaosa lukiolaisista oli Tampereen Suojeluskunnan 7. komppaniassa eli koululaiskomppaniassa. Isäni oli tässä joukossa ilmeisesti aktiivisin. Minulla on siitä todisteena isälleni annettu upea kiertopalkinto. Tekstissä lukee ”kuntoisuuspalkinto 1929, 1930 ja 1931”. Eipä ihme, että isäni muisteli opettajien moittineen häntä laiskuudesta. Isäni puolusteli, että eivätpä taida muut luokkalaiset maksaa veroja hänen laillaan. Isäni oli lukiolaisena vuonna 1930 perustanut kotinsa maille Tiihalaan Virolan Puutarhaan ensimmäisen kasvihuoneen.
Minulla on tallessa isäni 7:nnen luokan todistus, josta käy ilmi, että luokan keskiarvo oli 6,99. Eipä ollut tasavallan presidentti Sauli Niinistön päästötodistuksen keskiarvo näinkään hyvä! Tältä luokalta tuli silti melkoinen määrä julkisuuden henkilöitä, esimerkiksi professori (vuosikymmeniä sitten professoreja oli tosi harvassa), vuorineuvos, Suomen pitkäaikainen Moskovan suurlähettiläs Jorma Vanamo, jonka muistan lähettäneen isälleni 50-vuotisonnittelusähkeen.
Olisi ollut loogista ja isäni taipumusten mukaisesti paras valinta lähteä sotilasuralle. Hän heitti ”kruunaa ja klaavaa” lähteäkö kadettikouluun vai opiskelemaan lakia. Arpa ”puhui” kadettikoulun puolesta. Kävi kuitenkin niin, että vuonna 1933 jalkaväkilinjalle pääsyssä annettiin etuoikeus armeijassa palveleville reservin upseereille, eivätkä hyvätkään RUK:n todistukset auttaneet sinä vuonna. Isäni ei odottanut seuraavaan vuoteen.
Valpon vankina
Isäni kirjoitti Kangasalan Jouluun aikoinaan tekstin, jota on tässä lyhennetty.
”Miten matka linnaan alkoi? Syyskuun 24. päivänä 1945, siis neljä vuosikymmentä sitten, ajoi Valtiollisen poliisin eli Valpon auto kotiimme Yli-Marttilaan. Autossa oli Valpon Tampereen osaston johtaja Mätinki ja poliisi Haittoniemi. Mätinki ilmoitti, että heillä on asekätkentäjutun vuoksi oikeus pidättää minut.
Valpon Tampereen toimisto oli Tampereen kirjakaupan talossa Hämeenkadun puolella. Minut saatettiin sinne kuulustelua varten. Pidätyksen syy oli seuraava: ”Yksi Pirkkalan tuomiokunnan seuraajatuomareista (siis hovioikeuden auskultanteista), on syyllistynyt asekuljetukseen Ylöjärvelle herastuomari S:lle.” Kyselyyn olenko syyllistynyt mainittuun kuljetukseen, vastasin: ”En ole, mutta kyllä olisin voinut sen tehdä, mutta sattumalta en ole sitä tehnyt.” Tampereen poliisilaitoksen putkassa säilyttämistä jatkui muutaman päivän. Ennen vankilaan siirtoa meidät käytettiin Nalkalan torille kyhätyssä ”täisaunassa”. Konduktöörin vaunussa matkustimme Hämeenlinnaan. Rautatieasemalta kävelimme linnaan. Saimme kyllä olla omissa vaatteissamme. Olin siis edelleen sotilaspuvussa. Meillä oli oikeus kirjoittaa kotiinkin ja omaisilla oli oikeus tavata meitä viikottain. Vaimoni kävi kahdesti ja Yrjö Jussila kerran.”
Isäni sotilasasu saattaa ihmetyttää nuorempaa lukijaa. Siihen aikaan oli aidosti pula-aika. Vaatteet käytettiin loppuun. Vankilassa varmaankin vaihtui vaatetus.
Muita kangasalalaisia ei tietääkseni pidätetty. Kangasalta Valpoa pakoon ”rapakon taakse” lähtivät Antero Aakkula ja Kalle Toivonen. Kuusi pälkäneläistä sen sijaan sai parin kuukauden pituisen tuomion ilman varsinaista vankeusaikaa. Viisi heistä, Martti Kokkola, Otto Verkko, Viljo Niemi, Yrjö Vuorinen ja Olavi Mattila, olivat minulle varsin tuttuja kasvoja 1950-luvun Pälkäneeltä.
Valpon johtajana oli tuolloin tuomari Otto Brusiin. Vuonna 1988 valitsin matkatoimistoni työntekijäksi Oton tyttären Leenan. Hänen kanssaan ei työpaikalla koskaan puhuttu politiikkaa eikä käsitelty missiaikaa, Leena oli vuonna 1967 valittu Miss Euroopaksi Belgian Kongossa. Hänen muuttaessaan 1990-luvun alussa Töölön asunnostaan perheeni osti häneltä Harvialan kartanosta peräisin olevat massiiviset huonekalut. Brusiinin suku oli Harvialan kartanon omistajina lähes koko 1800-luvun vuoteen 1911 saakka. Kantotyö rapuissa olisi paremmin sopinut ammattimuuttajille. Huonekalut ovat nykyään Kangasalan asunnossamme.
Asekätkentäjuttu tuli eduskunnassa esiin 18.10.1946. Eduskunnan puhemies ilmoitti, että ”päiväjärjestyksen ulkopuolella esiteltiin edustaja Hetemäen ym. jättämä välikysymys, joka koski valtiollisen poliisin suorittamia pidätyksiä. Sen oli allekirjoittanut 69 kansanedustajaa, ja siihen oli liittynyt 12 kansanedustajaa.”
Välikysymyksessä oli nimeltä mainittu kolme tapausta. Pataljoonankomentaja Päiviö Hetemäki oli löytänyt yhdeksi tapaukseksi komppanianpäällikkö Urpo Oksasen. Välikysymyksen teksti hänen kohdaltaan oli seuraava:
”Kangasalta oleva maanviljelijä Urpo Oksanen pidätettiin syyskuun 24. päivänä 1945, jolloin häntä syytettiin siitä, että hän olisi syyllistynyt Ylöjärvellä erääseen taloon tapahtuneeseen aseiden kätkentään. Pidätetty väitti heti pidätystilaisuudessa, että kysymyksessä täytyy olla erehdys, koska hän ei ollut käynyt Ylöjärvellä ainakaan kymmeneen vuoteen. Samalla pidätetty oli pyytänyt heti soittamaan kyseelliseen taloon, jotta erehdys saataisiin viipymättä selvitetyksi. Tästä huolimatta Oksanen suljettiin vankilaan, eikä häntä syyskuun 25. päivän jälkeen kuulusteltu ennen kuin yli puolentoista kuukauden jälkeen marraskuun 16. päivänä 1945 vapautumisensa yhteydessä. Oksanen ei ollut missään muodossa ollut osallisena asekätköjutussa.”
Olen jälkikäteen suuresti ihmetellyt, miksi isäni ei koskaan kotona eikä julkisesti aiheeseen liittyvissä tilaisuuksissa puhunut tästä välikysymyksestä. Tuskin isänikään täysin ulkopuolinen näissä asioissa oli, mutta ei koskaan julkisesti tunnustanut. Tässä yhteydessä kerrottakoon kuitenkin, että eversti Matti Lukkarin Asekätkijät-kirjassa Urpo Oksanen mainitaan Kangasalan asekätkennän johtajana. Valtaosalle kirjan nimistä on tehtäväksi mainittu ”kätkentä”, eli onhan tässä toimenkuvassa pieni ero. On varsin loogista, että tämän tehtävän perusteella kenraali Rannikko (jonka aviopuoliso on Pälkäneeltä) ja Lukkari olivat läsnä isäni hautajaisissa.
Kuinka sattuikaan, naapurissamme Nuijan talossa asui Mätingin perhe. Luonnollisesti nimi toi mieleeni useasti isäni pidättäjän Valpon Mätingin. Varmaan Valpon vankeus tuli myös isäni mieleen moneen kertaan tästä naapuruudesta johtuen. Enpä tullut koskaan kysyneeksi, oliko sukulaissuhdetta. Mutta ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä.
Hyvin uskottavaa on, että sana ”kommunisti” esiintyi vanhempieni puheessa isäni vankeuteen liittyen. Kun minulta joskus ennen kouluikääni kysyttiin Uotilan pajalla Kangasalla ”Mitä sinusta isona tulee?”, niin vastaukseni oli ”Kommunisti”. Enpä siinä vaiheessa tiennyt, mistä oli kysymys.
Sota-ajasta ei isälläni ollut tapana kertoa virkavuosinaan, mutta sitäkin enemmän eläkevuosinaan. Isäni papereissa oli lyhyt suomi-venäjä -sanasto, jonka opettelin vajaat 70 vuotta sitten. Hyvin on muistissa säilynyt tähän päivään saakka. Isäni sanastoon kuului kaksi venäjän sanaa: ”holodna” eli kylmä ja ”stoi”/toijala eli seis.
Isänmaallisuuskasvatusta sain myös sen kautta, että tiesin enoni kapteeni Risto Vihtiälän olleen sotavankeudessa. Hän jäi vangiksi Valkjärvellä 20.6.1944 ja palasi ensimmäisten 1252:n vangin joukossa 22.11.1944. Vaikka hän oli hyvin puhelias mies, hän ei koskaan puhunut vankeusajasta. Syyt on helppo ymmärtää. Samassa paikassa vankina ollut sotamies Huutijärveltä kiitti Vihtiälää julkisesti jälkikäteen todeten, että olisi kuollut monen muun sotavangin tavoin nälkään, ellei olisi saanut osaa Riston ruoka-annoksista, jotka upseereilla olivat suuremmat.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vuonna 1992 Seura-lehdessä oli lista 1700 miehestä, jotka oli tarkoitus ”ykkösluokassa” kuljettaa Siperiaan. Isäni oli varsin ylpeä siitä, että hänen nimensä oli mukana.
Todellinen osoite Siperian sijasta olisivat todennäköisesti olleet Katynin metsät Länsi-Venäjällä. Siellä Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu NKVD teloitti arviolta 22 000 puolalaista sotavankia, muun muassa tuhansia upseereita. Menestyksellinen talvisota esti nämä toimenpiteet suomalaisten osalta. Seuran artikkelin mukaan punaisen Valpon lähtölaskenta lähti käyntiin 80 kansanedustajan tehtyä välikysymyksen Päiviö Hetemäen johdolla.
