Muistopuheita ja muistamista – yhteisesti jaetut muistot voivat kertoa ihmisestä, jolla on ollut paikkansa ja roolinsa perheessä ja suvussa

Timo Kumpunen.

Kun kuolema on koskettanut läheltä, on moni kovin hukassa ja ymmällään suunnitellessaan läheisensä hautajaisia. Suru voi tehdä lähes toimintakyvyttömäksi ja samalla pitäisi kuitenkin huolehtia monesta asiasta. Seurakunnassa ja hautausliikkeessä kyllä opastetaan ja annetaan neuvoja. Siltikin itse hautajaispäivänä voi olla yhä epävarma olo siitä, miten oikein pitäisi toimia. Kirkossa kaikki yleensä on vielä helppoa. Mutta muistotilaisuus on jo paljon vaikeampi. Sehän on omaisten oma juhla, jossa pappi tai kanttori ovat vain vieraana, kun näin halutaan. Ja pappina olen huomannut, että se, mitä eniten pelätään, on muistopuheen pitäminen. Kuitenkin juuri siksi ollaan hautajaisten jälkeen koolla, muistelemassa. Usein vielä sellaisten ihmisten seurassa, joita ei ole pitkään aikaan tavattu eikä tavatakaan ennen kuin suvun seuraavissa hautajaisissa. Näissä tilanteissa vastuu vainajan muistelemisesta jää kovin usein papin harteille.

Mitä todennäköisimmin pappi on lopulta paikalla olevista se, joka vähiten tuntee vainajaa. Ja hänkin on vain toisen käden tietojen varassa. Ymmärrän kyllä, että kynnys nousta sanomaan yhtään mitään ääneen on erittäin korkea niin vakavassa tilaisuudessa kuin muistoseurat ovat. Ja silti uskon, että juuri sitä moni hautajaisvieras jää kaipaamaan. Millainen sitten voisi olla hyvä muistopuhe? Moni voi jättää sanansa sanomatta siksi, että muistopuhe rinnastetaan helposti hengelliseen puheeseen, hartauteen. Toki muistopuheessa voi olla näitä elementtejä, erityisesti jos hengelliset asiat ovat olleet poisnukkuneelle tärkeitä.

Mutta pääsääntöisesti voi kyllä luottaa siihen, että muistotilaisuuden hartauspuheen pitää pappi. Jos ei tälle saralle koe olevansa halukas tai kyvykäs menemään, se ei missään nimessä estä muistelemista. Hautajaiset ovat käytännössä viimeinen mahdollinen hetki suvun ja ystävien yhteisesti olla koolla ikään kuin poisnukkunut vielä olisi paikalla. Sen jälkeen kukin menee taholleen kenties matkojen päähän ja myös unohtaminen alkaa. Suvun nuorimmille jäsenille jää helposti poisnukkuneesta kovin ohut ja kenties joskus aivan väärä mielikuva. Yhteisesti jaetut muistot voivat kertoa ihmisestä, jolla on ollut paikkansa ja roolinsa perheessä ja suvussa. Siksi pienikin muisto jaettuna on tärkeä.

Ehkä joku pelkää myös sitä, että sanoo jotain loukkaavaa tai toisaalta kehuu liikaa. Ei tietenkään ole soveliasta alkaa kaikkein ikävimpiä asioita vainajan elämästä kertoa muistotilaisuudessa, jos kohta rehellisyyteen muuten kannattaa pyrkiä. Sama rehellisyyteen pyrkiminen lienee itsestäänselvää myös toisinpäin kehumisen puolella. Nämä molemmat vaarat voi välttää yksinkertaisella keinolla. Kun muistelee poisnukkunutta, puhuu oman kokemuksen kautta. On kaunis ja liikuttavakin tilanne, kun esimerkiksi lapsenlapsi kertoo muistikuviaan omasta mummosta tai papasta. Eikä näistä kertomuksista tarvitse jättää huumoriakaan pois. Muistot ovat jälkiä niistä hetkistä, joissa yhden ihmisen elämä on koskettanut meidän omaa elämäämme. Samalla ne ovat niitä hetkiä, joiden kautta avautuvat toisen ihmisen persoona ja olemus. Muistojen jakamisella annamme arvon poisnukkuneen elämälle. Jumala yksin muistaa meidän elämämme tarkkaan. Me joudumme muistelemaan. Mutta yhteisesti muisteltu hyvän ihmisen elämä on kuin sammunut nuotio, joka vielä hiilloksenakin lämmittää pitkään.

Timo Kumpunen
vs. kappalainen
Kangasalan seurakunta

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?