Perheemme asunnosta kunnantoimiston yläkerrasta avautui mahtava maisema Mallasvedelle. Vielä 1950-luvulla pääsi joskus näkemään tukkilauttoja.1950-luvun halpa harrastus oli kirjoittaa ylös harvojen ohiajavien autojen rekisterinumerot. Siihen aikaan rekisterinumeron perusteella vielä tiedettiin, mistä päin autoilija oli kotoisin. Tähän aikaan tavallisin reitti Helsingistä Tampereelle ja Vaasaan kulki Pälkäneen kautta.
Lehdistä leikkasin päivittäin sarjakuvia, joita liimasin perunalla kunnantoimiston pohjakerroksesta löytämiini suuriin tyhjiin leikekirjoihin. Kirjat ovat edelleen tallessa ja hyvin on peruna liimana toiminut tähän saakka. Enpä tullut ottaneeksi talteen valtion ostokortteja, joiden käyttöaika oli juuri päättynyt.
Perheemme asunnossa alueen lapsille yhteinen leikki oli ”sirkus”. Perheessämme oli paljon aikuisten vaatteita, joita puettiin päälle. Ovet kotiimme olivat avoinna kaikista yhteiskuntaryhmistä tuleville. Meillä vierailleisiin ihmisiin kuuluivat esimerkiksi romaninainen Amalia sekä Elon Kalle, joka oli yksi Kostian patsaan kivenveistäjistä. Isäni tasapuolisesta suhtautumisesta kuntalaisiin kertoo myös vanhalle polvelle varsin tutun Sulo Talvian isälleni lähettämä kirjallinen kutsu asuntoonsa kahville. Kutsu on minulla vieläkin tallessa.
Olin saanut enoltani lahjaksi ainutlaatuisen 1930-luvun etikettikokoelman. Veljeni luokkakaveri varasti sen. Mikään muu asia Pälkäneen ajalta ei harmita minua enempää, vaikka aikaa on kulunut jo lähes 70 vuotta. Jos joku tämän jutun lukija on nähnyt sen, kertokoon.
Pälkäneellä aloin heti kansakoulun toisella luokalla käyttää kirjaston palveluja. Koska Kangasalla asuessamme kirjastoa ei ollut vieressä, en siellä ollut lukenut kirjoja lainkaan, mutta kylläkin äitini 1930-luvun lastenlehtiä eli Pääskysiä.
Kirjaston ulkopuolella oli kyltti ”Kantakirjasto”. Minulle agraariyhteiskunnasta lähteneenä kantakirja tarkoitti lehmien luokitusta, joten ensi kertaa kyltin nähdessäni luulin, että siitä on kyse. Kirjastosta lainasin valtavan määrän lastenkirjoja, Kiljuset ja Grimmin pelottavat sadut ennen kaikkea. Lisäksi urheilukirjat olivat hyvin tärkeitä.
Minulla on vieläkin tallessa 1952–53 lainaamieni kirjojen kappalemäärä ja nimet. Vuonna 1953 olin lukenut 114 kirjaa. Tyttäreni on perinyt minulta ominaisuuden merkitä asioita muistiin, ja hänkin on aikanaan kirjannut ylös lukemiensa kirjojen määriä.
Kirjastonhoitaja tuli ahkeralle kirjastonkäyttäjälle sen verran tutuksi, että hän oli rippijuhlissanikin vieraana. Myöhemmin lainasin kirjaston kaikki kaksi dekkaria. Lukiossa pidin hieman epäsolidaarisesti kuukausikaupalla lainassa neliosaista tietosanakirjaa, johon tutustuin päivittäin. Aikuisten kirjoja en lukenut enkä myöskään missään vaiheessa Tuntematonta sotilasta. Yliopistoaikanani 1960-luvulla perehdyin kuitenkin Väinö Linnan kieleen, koska tein 220-sivuisen laudaturtyöni aiheesta ”Studier i den svenska översättningen av Täällä Pohjantähden alla, första delen”. Aiheen minulle antoi professori Lars Huldén, joka oli kolmena vuonna 1960-luvulla ehdottanut Väinö Linnaa Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi.
Tapani Oksanen
