Sisäinen rauha – onko sitä?

Eveliina Sydänlähde, Eveliina Sydänlähde, Kangasalan seurakunnan vapaaehtoiskoordinaattori.

Olin 33-vuotias, kun sain kaiken, mitä elämältä halusin. Siitä on nyt kolme vuotta.

Aloitin rakentamaan unelmiani seitsemänvuotiaana. Pyöritin isän talvirenkaita ulos autotallista, että sinne mahtuisi poni. Valitettavasti tallin kynnys oli liian korkea ja poni kuulemma liian kallis. Pakotin pikkusisarukset metsään poimimaan vadelmia. Myisin marjat naapureille ja saisin ponirahat kasaan. Valitettavasti vadelmat söi koira. Pari vuosikymmentä myöhemmin sain kuulla, että idea oli pikkusisaruksista tyhmä, mutta vadelmat herkullisia.

Myöhemmin sain kuin sainkin ponin, hevosen, bändin ja laskuvarjohypyn. Sain itseäni päätä pidemmän puolison – joskin tämä kumppanin silloin täysin välttämätön ominaisuus jäi nopeasti vaille perusteita, sillä en enää käytä korkokenkiä. Sain myös *lisää tähän pitkä ja turhamainen lista nuoren ihmisen haaveista*. Olen sikäli onnekas, että syväkin kaipaus täyttyi, kun sain lapsia.

Viimeisenä listallani olivat talo maalta ja rauhallinen elämä. Kun sain listani täyteen, olin hetken hieman hukassa. Miten rauhallista elämää eletään? Toki voisin keksiä uusia pikku unelmia ja hankkia vuohen. Toisaalta, jos en nyt osaa rauhoittua, katsella ympärilleni ihastuneesti ja olla kiitollinen, niin milloin sitten?

Raamatussa puhutaan paljon sisäisestä rauhasta. Sitä luvataan Jumalaan uskoville olosuhteista riippumatta. En ole ihan varma, olenko kokenut yliluonnollista ”rauhaa, joka ylittää kaiken ymmärryksen”. Raamatussa kuvaillaan vainoissa ja vankilassa Jumalan ylistystä laulavia opetuslapsia. Tavallaan ymmärrän, että todellisuuspako, lohdun hakeminen hyvän asian vuoksi kärsimisen merkityksellisyydestä ja kauniiseen Jumalaan keskittyminen voi olla rajuissa olosuhteissa ihan hyvä keino varjella omaa mielenrauhaansa. Itsekin olen Jumalaan keskittymällä kiskonut itseni iloisesti läpi muutamasta vaikeasta vuodesta. Seurauksena oli kyllä burnout ja pitkä terapia. En ihan usko siihen, että Afrikan köyhät lapset ovat jollain mystisellä kiitollisuuden geenillä siunattuja. Aivan varmasti olosuhteillakin on merkitystä sisäisen rauhan kannalta. Silti, pakko tässä pelissä on enemmänkin olla kuin materia.

Keskustelin muusikkoystävieni kanssa kerran baarissa. Kun selvisi, että uskon Jeesukseen, minulta kysyttiin mikä on elämän tarkoitus. Vastasin, että ei mitään hajua. En ajattele, että hyväntekeväisyys tai edes evankeliumin levittämien voi olla elämän tarkoitus. Ongelma on sama kuin vanhemmuudessa elämän tarkoituksena – sillä on kyllä merkitystä, mutta entä kun rooli päättyy? Vanhin ja viisain seurueestamme tuhahti, että eikö elämä itsessään voi olla se tarkoitus. Kommentti toi keskusteluun rauhan.

Eveliina Sydänlähde

vapaaehtoiskoordinaattori

Kangasalan seurakunta

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?