Tuoreessa väitöskirjassa tutkitaan niin sanotun Paras-hankkeen aikana toteutettujen kuntaliitosten vaikutuksia kuntien elinvoimaan sekä menojen kasvun hillintään ja tuottavuuden parantamiseen. Näitä tekijöitä verrataan niille hankkeessa asetettuihin tavoitteisiin. Vaikka Niko Vartiaisen väitöskirja lainsäädännön jälkikäteisestä vaikutusarvioinnista onkin tehty kaukaisessa Itä-Suomen yliopistossa, on sillä kosketuspintaa myös Sydän-Hämeessä.
Sydän-Hämeen alueella on 2000-luvulla tehty kolme kuntaliitosta, joissa Kangasalaan liittyi ensin Sahalahti vuonna 2005 ja sitten Kuhmalahti 2011. Pälkäne ja Luopioinen yhdistivät voimansa ja kuntarajansa vuonna 2007. Osa lukijoista muistaa myös erilaisten valtion kannustimien ja ”kannustimien” eteenpäin potkimana viedyt selvitykset, joissa tutkittiin muun muassa Pälkäneen, Kuhmoisten ja Kangasalan yhdistymismahdollisuuksia. Loppuvuodesta 2013 oltiin jopa tilanteessa, jossa kuntia patisteltiin yhdistymisselvitysten tekoon niin, että Pälkäneellä nousi esiin ajatus Valkeakosken ja Kangasalan kanssa muodostettavasta ”Mallasveden kaupungista” – samaan aikaan kun Kangasalan piti selvittää yhdistymismahdollisuuksia Tampereen ja Valkeakosken Akaan kanssa.
Väitöskirjan mukaan siinä tarkastelluilla kuntaliitoksilla ei ole ollut positiivisia elinkeinovaikutuksia tai vaikutuksia perusopetuksen menojen kasvun hillintään tai tuottavuuteen. Kuntaliitosten ei myöskään nähty lisänneen liitoskuntien houkuttelevuutta asukkaiden, yritysten ja yksityisen sektorin työpaikkojen sijoittumispäätösten osalta. Kuntien yhdistymisten ei nähdä johtaneen Suomessa menosäästöihin myöskään yleisemmällä tasolla.
Vartiainen tulee väitöskirjassaan lopputulokseen, jonka mukaan kuntaliitokset yhdistysavustuksineen eivät ole toimiva sääntelyratkaisu, kun valtio pyrkii hillitsemään kuntasektorin menojen kasvua tai parantamaan tuottavuutta – ja merkittävien lakiuudistusten tulisi ylipäätään perustua puhtaan poliittisen ohjauksen tai oletusten sijaan huolelliseen vaikutusarviointiin eri sääntelyvaihtoehtojen hyödyistä ja haitoista.
Muussa kuin oppimismielessä taaksepäin tihrustamisen sijaan väitöskirjassa kehotetaan katsomaan eteenpäin, ja samalla toista suurta uudistusta. Olisiko jälkikäteisarviointi syytä huomioida jo tässä vaiheessa myös sote-uudistuksen yhteydessä? Kysymys on varmasti aiheellinen.
Toinen kysymys on, missä määrin vielä tässä vaiheessa yleisesti oivalletaan, että uusien hyvinvointialueiden myötä kaikkien arkeen lienee luvassa paljon muitakin muutoksia kuin vain ison henkilöstömassan siirtyminen muodollisesti toisen työnantajan palkkalistoille. Säästöjä, jos ja kun niitä haetaan, ei automaattisesti näytä syntyvän vain siirtämällä palvelut suuremman toimijan hoidettavaksi.
