Korona-aika ja turvavälien pitäminen ei tuonut mitään mullistavaa arkeen; suomalaiset ovat tottuneet ottamaan toisiin turvallista etäisyyttä muutenkin. Tähän on kolme poikkeusta: karaokebaari perjantain ja lauantain välisenä yönä, ilmaisämpäritapahtuma sekä parkkipaikka. Kaksi ensimmäistä olivat korona-aikana kieltolistalla tai muuten harvinaisuuksia, joten läheisyydenkaipuu pääsi purkautumaan käytännössä ainoastaan autoa pysäköidessä. Jaa miten siellä? No, puhun tietysti tilanteesta, jossa muuten typötyhjällä parkkipaikalla komeilee vain kaksi autoa – mutta kylki kyljessä vierekkäisissä pysäköintiruuduissa.
Olen itsekin osunut kylkipysäköijän uhriksi. Tunne, kun palaa omalle autolleen ja huomaa tyhjälle parkkipaikalle ilmestyneen toisen auton – siihen oman auton viereen – on hämmentävä. Kaikista neljästäkymmenestäkahdesta ruudusta joku on valinnut juuri tuon! Tilanne olisi varmasti loistava mahdollisuus syväluotaavien psykologisten analyysien tekemiseen: valtaako ihmisen siinä tilanteessa suurimmin ihmetys, pelko, viha, vai purskahtaako hän kenties nauruun.
Analyysiä voisi tehdä myös näistä kylkipysäköijistä. Itse olen päässyt vaihtoehtoisten diagnoosien laatimisessa jo varsin pitkälle, ja syitä läheisparkkeeraukselle voi niiden mukaan olla monia. Tulija on saattanut luulla autoasi jonkun tuttunsa autoksi ja halunnut ikään kuin tervehdykseksi jättää autonsa tykö. Hänellä on voinut olla myös polttoaine lopussa ja autossaan järjestelmä, joka imee (uusien matkapuhelinten tavoin) energiaa viereisestä menopelistä. Kuski tai auto voi hakea tiiviillä pysäköinnillä laumasuojaa vandaaleja vastaan tai hoitaa omaa tai autonsa läheisyydenkaipuuta. Tai kenties hän ei vain nähnyt harmaata autoasi heikossa valaistuksessa?
Yksinkertaisimmillaan pysäköinti viereesi on jopa kunnianosoitus pysäköintiäsi kohtaan: olet valinnut koko parkkialueen parhaan pysäköintipaikan, ja muiden on siksi pakko peesata johtajatason ratkaisuasi.
On kuitenkin mahdollista myös, että kyse on jonkinlaisesta mielenilmauksesta – ehkä olet tietämättäsi jättänyt autosi jonkun toisen (merkitsemättömälle) vakiopaikalle, ja toinen osapuoli osoittaa harmitustaan muistuttamalla, kenellä paikkaan on todellinen oikeus ja kuka on pysäköinnistäsi eniten kärsinyt. Oma paikka ja siihen liittyvät rutiinit kun ovat sen verran tärkeitä, että niistä poikkeaminen voi joskus suistaa arjen hetkeksi raiteiltaan.
Kuvittele vaikka tilanne, kun astelet esimerkiksi kuntosalille varustautuneena hyvällä treeniohjelmalla, tarkkaan siihen valitulla musiikilla ja salivaatetuksella, ja pukuhuoneessa huomaat, että vakiopukukaappisi onkin jo varattu. Jos lisäksi kaikki muut luukut ovat vielä vapaana, eteen tulee sietämätön valinnan vaikeus – ja joudut samalla kohtaamaan kenties sisäisen kylkipysäköijäsi. Tämä kaikki riittää murtamaan karskeimmankin salilla kävijän itseluottamuksen, ja salikerran voi laskea hukkaan menneeksi jo ennen tossujen jalkaan saamista. Se luo myös jännittyneen latauksen seuraavalle salikerralle: mitä jos..?
Ei siis ole ihme, että esimerkiksi liigajoukkueilla on pukukopissaan nimetyt vakiopaikat jokaiselle pelaajalle. Ammattilaisurheilussa ei ole varaa siihen, että pelaajien ajatukset lähtevät väärälle istumapaikalle joutumisen vuoksi harhailemaan ratkaisupeleissä ja maksavalle yleisölle tarjotaan kentällä yhtä sekasortoista hiihtelyä kuin pukukopissa.
Lajin kuin lajin imagolle voisi myös olla kiusallista, jos ottelun jälkeen haastattelussa valmentaja selittäisi joukkueensa vaisuja otteita ”heikon valmistautumisen” sijaan suorasanaisesti sillä, miten ”Simo olikin kopissa Timpan paikalla ja kun Timppa joutui menemään siihen Pertin viereen Kaitsun paikalle, niin siitä se lumipallo ikään kuin lähti pyörimään väärään suuntaan”.
Kirjoittaja on Sydän-Hämeen Lehden päätoimittaja, joka ei muista koskaan kylkiparkkeeranneensa – tai ei ainakaan tunnusta sitä.
