Jouluyön muistoja

Joulun tunnelmaa on yö, ehkä tähtitaivas, ehkä paljon lunta, ehkä paukkupakkanen, ehkä kynttilänvalo. Minulle joulun tunnelma tiivistyy yöhön, siihen hetkeen, kun muut ovat nukkumassa, on hiljaista ja on vain jouluyö. On pyhä yö.

Mieleeni tuli tätä kirjoitustani pohtiessani muutama mennyt jouluyö. Se joulu, kun ensimmäinen tyttäreni syntyi ja pääsimme sairaalasta kotiin jouluaattona. Silloin jouluaaton aamuna vauvalassa kaikki uudet, pienet ihmiset olivat puettuina pikkuriikkisiin tonttulakkeihin. Sieltä sitten hain oman pienen tonttutyttöni kotiimme. Perhe ja meille joulun viettoon tulleet vanhempani odottivat meitä kotona. Yhdessä perheen kanssa nautittiin ikiaikainen perinteinen jouluateria. Oli ensimmäinen yö kotona uuden vauvan kanssa. Kaikki tuntui hyvältä, kunnes yöllä jouduimme kutsumaan ambulanssin, joka otti äitini kyytiin. Sen jälkeen näin äidin enää yhden kerran.

Sitten oli joulu 10 vuotta myöhemmin Pälkäneellä. Lapsiluku oli kasvanut neljään ja teimme lähtöä joulukirkkoon, mutta oli niin kova paukkupakkanen, ettei melko uusi autommekaan lähtenyt käyntiin. Siispä porukka takaisin kotilieden lämpöön ja pidettiin jouluhartaus kotona. Yöllä lähdimme kuitenkin kävellen mieheni kanssa hautausmaalle. Meiltä sinne on alle kilometri. Pakkasta oli 30 astetta. Talvinen yö narskui askelten alla. Ei pystynyt edes puhumaan. Mutta voi sitä kauneutta, kynttilöiden valon loistoa, rauhaa ja hiljaisuutta, mitä hautausmaa huokui sinä jouluyönä. Kiitollisuus oli päällimmäinen tunne, kun sytytimme kynttilöitä. Monta kynttilää sytytimme. Monta kiitosta lähetimme.

Muistoihin nousee myös muutaman vuoden takainen jouluyö, kun joulutyttöni oli synnyttämässä omaa esikoislastaan ennenaikaisesti ja tiesimme, että uuden lapsen ihmettä emme pääse kokemaan. Se oli ihmeellinen, niin surullinen joulu. Syntymää ja kuolemaa, niin kuin tyttäreni omassa ensimmäisessä joulussaan.

Tiina Kokkola.

Jouluyö on monille myös ensimmäinen joulu ilman rakasta läheistään, jonka kanssa ei jaeta yhteistä jouluateriaa, jolle ei anneta joululahjaa, ei lähetetä joulukorttia, jolle ei soiteta joulupuhelua, jonka kanssa ei jaeta joulun ihmettä. Jouluyö voi olla ensimmäistä kertaa isoa kaipuuta ja ikävää.

Vapahtajamme syntymäpäivänä suru tuntuu niin musertavalta. Mutta ehkäpä sen voi nähdä niinkin, että toivon valo loistaa kirkkaampana juuri silloin, kun on pimeintä taivaalla ja ihmisen mielessä. Kristuksen syntymä on minulle suuri lupaus armahduksesta, toivosta ja rauhasta. Meille on syntynyt rinnalla kulkija ja vaikeiden paikkojen ylikantaja, joka täytti lupauksensa ristillä. Tähän meille on lupa uskoa ja Jeesuksen nimeen rukoilla. Juuri tänään tahdon rukoilla, että päästään pandemiasta eroon, että tahtomattaan yksinäiset saisivat lohdun, että väsyneet saisivat levon, että sairaat saisivat parannuksen. Juuri tänään tahdon kiittää Jumalaa Jeesuksesta, joulun valosta, toivosta ja ihmeestä.

Olen tässä muistellut hieman surullisia jouluöitä, vaikka elämässäni on ollut eniten onnellisia jouluöitä. Ylitse kaikkien jouluöiden on pyhä yö yli 2000 vuotta sitten. Sain olla vuosia sitten eräässä jouluisessa tilaisuudessa, kun näyttelijä Veikko Sinisalo, jo ikämiehenä, keppiinsä nojaten lausui Yrjö Jylhän Pyhä Yö -runon. Siihen sanomaan ja tunnelmaan ei ollut mitään lisättävää. Runon viimeiset säkeet saattavat minut ja toivon mukaan sinutkin pyhän yön tunnelmaan ja sanomaan.

”Ja Suomen korpien yllä hohti
nyt tähti suurempi muita,
ja me kaikki käännyimme sitä kohti,
ja meidät kaikki se kotiin johti,
se tähti suurempi muita.”

Tiina Kokkola
kirkkovaltuutettu
Kankahainen

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?