Suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa, ainakin jonkin mittapuun mukaan. Tämän kirjoittaja pohtii, että mikä se meidät nyt niin onnelliseksi tekee. Onko se yllätyksellisyys?
Emme osaa oikein varautua mihinkään, vaan aina ”kaikki” tapahtuu yllättäen. Vuonna 1939 marraskuun lopulla rauhaa rakastava ystävällismielinen naapuri yritti tarjota hyväksi havaitsemaansa yleisliittolaista suunnitelmataloutta yllättäen myös meidän käyttöömme. Suomalaiset eivät olleet varautuneet ottamaan vastaan sellaista hyvää niin paljoa ainakaan kerralla. Niinpä isämme ja vaarimme hienovaraisesti torjuivat tehdyn tarjouksen.
Kaikki muukin tapahtuu Suomessa yllättäen. Talvi yllättää joka kerran. Se ainoa puu laajan peltoaukean keskellä viivasuoran tien vieressä hyppää yllättäen pahaa aavistamattoman matkalaisen auton keulaan. Viime vaalikaudella saimme yllätysnimen liikenneministeriksi (Anne Berner). Hän pisti taksiliikenteen sekaisin. Ennen taksijonossa tappelivat asiakkaat, nyt kuljettajat. Isot firmat valtasivat käytännössä kaikki kelakyytimarkkinat. Viime aikoihin asti mediassa on ollut juttuja, miten huonosti kelakyyditys toimii. Eli ei oikein toimi.
Viimeisin asia, joka meidät yllätti, on sote-aluevaalit. Eihän sitä ole vatvottu ja vatuloitu kuin viimeiset 15 vuotta. Sitten kun se ”yllättäen” saatiin maaliin, siihen ei osattu suhtautua asian vaatimalla tavalla. Hirmu kiireellä alettiin haalia ehdokkaita (sinänsä ihan tolkun väkeä) mistä ikinä keksittiin. Käytettiin hätäpäissään kuntavaaleista tuttua sapluunaa, että mahdollisimman monta ehdokasta per puolue ja per kunta, vaikka äänestysalue on koko Pirkanmaa.
Monelta taholta on mainittu, että pitäisi keskittää äänet yli puolue- ja kuntarajojen täällä kehyskunnissa tietylle ehdokkaalle, että mekin saisimme edes yhden valtuutetun. Nyt äänet hajaantuvat jopa puolueiden sisällä. Keskittymistä ei ole havaittavissa. No, meneehän ne (äänet) puolueen hyväksi, mutta se ei taida auttaa meitä täällä periferiassa mitenkään. Ehkäpä sitten vajaan neljän vuoden päästä olemme viisaampia. Siitä huolimatta, tai juuri siksi pitää sen ”viimeisenkin änkyrän” lähteä nyt vaaliuurnille ja koettaa hoitaa homma kotiin. Kyse on sentään suurista rahoista ja ihmisten terveydestä.
Pelkäänpä silti pahoin, että jäämme tällä kertaa täällä sivukylissä ”mopen osille” ja kasvukeskuksissa olevat Väinö Linnan sanoja lainatakseni: ”Ne jyrää meitin!”.
Raimo Ohtonen
