Svengaava mammutti Tampere-talossa – Iiro Rantalalla vahvistettu Eppu Normaali avasi ovia puolittain uusiin maailmoihin

Eppu Normaalin keikka Tampere-talossa vakuutti ainakin bändin seuraamisen vähemmälle jättäneen siitä, että soittamisen iloa ja taitoa löytyy bändistä yhä.

Eppu Normaali: Musiikkia Rantalasta

Akustinen keikka? Mies, kitarat, riisuttu äänimaailma ja lopulta haukotus?

No ei ainakaan Eppu Normaalin Musiikkia Rantalasta -konserttikiertueen Tampereen-pysäkillä, tämä kävi selväksi jo keikan aloittaneen Ei sankariainesta -kappaleen edetessä.

Akustisen konsertin nimellä kulkeneessa konsertissa Tampere-talossa akustisuus viittasi intiimiin tunnelmaan ja mahdollisuuteen paitsi soittaa harvemmin kuultua materiaalia myös työstää tutuista kappaleista erilaisia sovituksia.

Vähintäänkin tempo poikkesi selvästi totutusta lähes kaikissa (tunnetuimmissa) biiseissä konsertin päättänyttä Kitara, taivas ja tähdet -kappaletta kenties lukuun ottamatta. Toki iltaan mahtui isolla kauhalla myös kappaleita, joita bändi on soittanut viime vuosina ja vuosikymmeninä harvoin, jos ollenkaan. Tämä kaikki, sekä pianisti Iiro Rantalan mukana olo, teki illasta bändin tuotannon tietävälle mutta ei täysin tuntevalle kuuntelijalle mielenkiintoisen seurattavan.

Illan hienoimpiin hetkiin osuivat albumiversiota täyteläisemmin ja mahtipontisemmin soinut Kaikki häipyy on vain nyt, energinen ja vangitseva Pimeyden tango ja mystisesti svengannut Delirium tremens, joiden liki jamittelevaa soitantaa olisi kuunnellut paljon pidempäänkin.

Iiro Rantalan roolin näkyvyys vaihteli kappaleesta riippuen. Toisinaan pianolle tarjottiin pääosa, välillä se tuli vahvasti esiin antaakseen kuitenkin oikeassa kohdassa tilaa kitaralle. Joissakin kappaleissa piano-osuus jäi selkeästi taka-alalle, ja parhaimmillaan Rantala pianoineen nivoutui saumattomaksi osaksi kokonaisuutta, tuoden kaikesta huolimatta pitkälti tuttuun Eppu-universumiin tietynlaisen lisäulottuvuuden. Pääsipä Rantala todistamaan osaamistaan myös haitarin kanssa.

Solisti Martti Syrjä asteli lavalle väljässä pikkutakissa; edellisen kerran Eppu Normaalia Tampere-talon lavalla todistaessani 1990-luvun puolivälissä sama sisääntulo tehtiin hauista pullistellen t-paidassa. Sen verran peruskatsoja olen, etten osaa arvioida, oliko joidenkin laulujen korkeissa nuoteissa nyt Syrjän ääneen hiipinyt pieni nihkeys ja nasaalivaikutelma jo aiemmin ilmaantunutta ajan patinaa vai jotakin muuta. Äänen ikääntymisen merkki tai ei, joka tapauksessa jo illan luonteenkin vuoksi kypsempi sisääntulo tuntui perustellummalta ratkaisulta kuin mahtailevampi rock-kukkoilu t-paidassa.

Korona-aika muovasi anniskelumahdollisuudet K-18-katsomoiden sijaan väliaikatarjoiluksi. Johtuiko siitä vai jostakin muusta, mutta Tampere-talon yleisö vaikutti olevan väliaikoineen kolmituntisessa sessiossa innokkaampi ja osallistuvampi juuri väliajan jälkeen..?

Illan kappalelistaus nivoutui bändille tunnusomaisesti rakkauden, alkoholin ja kaihon ympärille.

Samalla yhtyeen erilainen lähestymistapa omiin kappaleisiinsa sai kuitenkin myös kuulijan pysähtymään pelkkää läpilaulamista enemmän niiden äärelle. Kun tiedostaa, että aihemaailman rajallisuudesta huolimatta Eppu Normaalin moni kappale on edelleen supersuosittu, tulee väkisinkin oivaltaneeksi aiempaa paremmin suomalaisuutta ja täkäläistä mielenmaisemaa ja sitä, miksi osa Eppu Normaalin biiseistä on iskostunut syvälle dna-rihmastoomme.

Ilta avasi silmiä myös toisella tapaa sille, miksi Eppu Normaalista voidaan puhua suomalaisen rock-historian suurmiehinä. Molemminpuolista löytämisen riemua tarjonneen keikan anti oli osaavien soittajien käsissä hyvä tälläkin biisilistalla, vaikka mukana oli paljon myös niitä harvemmin livenä kuultuja kappaleita. Tietyt peruskivet puolestaan osoittivat olevansa ansaitusti suomalaisen rockin klassikoita, vaikka vähän erilaisellakin versioinnilla.

Kiistä en, että hymyilen.

 

Lue myös:

Melkein kuin 35 vuotta sitten

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?