Seilaajia, pumppaajia ja huolettomia liittyjiä – kokemuksia tien päältä

Kirjoittaja on pälkäneläistynyt evp rikoskomisario, nykyisin kantofilosofi.

Joskus kolumnin kirjoittaminen vaatii taustatyötä. Tämän lehden teema kun on autot ja liikenne, niin pitihän sitä taustatietoa hankkia. Ajelin Lappiin ja takaisin, lähes pari tuhatta kilometriä yhteensä.  Tuossa ajelussani havaitsin köröttelyä, vauhtia ja jopa vaarallisia tilanteita. Matkan tein vaikka menovesi on korkealla kuin kevättulva. Havainnoin matkalla, että liikennettä oli huomattavasti vähemmän kuin normaalisti. Ainoastaan Lapissa oli lauantaina valtatie täynnä autoja, kun turisteilla oli vaihtopäivä. Onneksi minun ei tarvinnut ajella, vaan katselin sitä synnyintorppani pihasta.

Moottoritiellä ajelu on joillakin kuin Amok-juoksua. Läheltä piti kun rinnalla ajeleva ammattikuski keltainen kyltti katolla päätti vaihtaa kaistaa juuri sillä hetkellä kun oli rinnallani. Hiukan piti väistää, mutta onneksi hänenkin niskansa kääntyi sen verran, että havaitsi minut ja perui aikeensa. Tuli siinä pari harhalyöntiä sydämessä. Ajella ei pitäisi niin, että on kuin yksin liikenteessä. Vilkulla näytetään yleensä kääntymistä tai kaistanvaihtoa. Ajelin kilometrin auton perässä, jolla oli vilkku vasemmalle. Hän ei kuitenkaan vaihtanut kaistaa, vaan körötteli eteenpäin. Uskalsin ohittaa ja havaitsin, että kuskina oli oikeasti aikuinen, jolla ilmeisesti vilkku oli ”kroonisesti” päällä.

Tykkään ajella vakionopeuden säätimellä, mutta monesti se on mahdotonta, kun edellä ajavan nopeus vaihtelee kymmeniä kilometrejä. Sellaisesta kun pääsee ohi, niin ohittaessa huomaa, että kuskilla on muuta tekemistä. Älypuhelinta selaillaan, kun on niin tärkeää asiaa somessa. Ajotapa sellainen, että voisi siinä kuuklaillessaan samalla tehdä elinluovutustestamentin. Yksi ohitettava teki vissiin auton siivousta ajaessaan, kun selvästi järjesteli autossa jotakin ja katse oli muualla kuin liikenteessä.

Liikennevalvonnassa on siirrytty omavalvontaan. Poliiseja ei näkynyt tien päällä kuin Lapissa. Nopeudenvalvonnan hoitavat ”telkänpöntöt”. Ihmiset valvovat hyvin omaa nopeuttaan niiden kohdalla. Ajellaan kymmenen kilometriä alle sallitun nopeuden ja tolpan lähestyessä jarruvalot syttyvät, ottavat varman päälle. Toiset taas vetelevät reipasta ylinopeutta tolppien välillä, mutta tolpan kohdalla jarrut vinkuvat. Moottoritiellä ja ohituskaistoilla on veikeä ilmiö. Rekka, jonka perässä lukee ”Pitkä”, lähtee ohittamaan toista rekkaa. Siinä sitten ajelevat rinnakkain kilometrejä, kun nopeuseroa ei rajoittimista johtuen ole kuin nuoren ja vanhan etanan liikkumisnopeuden verran.

Yksin liikenteessä olevia on paljon. Aina saa olla valppaana, kun näkee sivutieltä olevan tulossa jonkun. Hän pyyhkäisee eteen ja muut joutuvat jarruttelemaan. Hänellä ei kuitenkaan ole kiirettä, sillä köröttelee kilometrin edessä ja sitten kääntyy seuraavalle kylätielle kohden uutta määränpäätä. Välillä tuntuu, että liittymiskaistoilta tulevilla on mieliala, että häntä pitää väistää ja päästää eteen. Vaikea on väistää kun vasemmalla kaistalla on muita autoilijoita. Joskus soittelevat vielä torvea ja keskisormikin on jäykistynyt.

Lauantain autovirtaa katsellessani tuli mieleen, että olisi helppo tapa säästää polttoainekuluissa. Jonossa ajetaan hinausköyden etäisyydellä edellä menevästä. Pitäisi eniten hevosia pellin alla omaavan ottaa kolme seuraavaa hinaukseen, niin polttoaineenkulutus laskisi neljännekseen. Päästötkin vähenisivät tavoitetulle tasolle, kun kolme saisi mennä pelkällä tyhjäkäynnillä. Voisihan sitä laittaa myös takalasiin pyörimään näyttötaululle uutisvirran, niin ei sitä kännykkääkään tarvitsisi selata, voisi olla katse edellä ajavaan.

Päätiet olivat hyvässä kunnossa, mutta sivutiet talven jäljiltä uraisia ja sohjoisia. Tiekarhu nukkunee talviunta tai hävinnyt sukupuuttoon. Lain mukaan auton pitää olla tieliikennekelpoisessa kunnossa. Pitäisikö myös teiden olla ajoneuvokelpoisessa kunnossa?