Poliittinen termi ”pälkäneläisyys” syntyi vuonna 1969 Mallasmäen kurssikeskuksessa pidetyn sosialidemokraattisen puolueen vasemman laidan nuorten kokouksen perusteella. Heidän ajattelunsa oli kaukana tannerilaisesta sosialidemokratiasta. Kokouksen julkilausuma sai valtavan julkisuuden. Se oli raju muutos puolueessa.
Kun olin ensimmäisellä Israelin matkallani matkanjohtajana 2.9.1970, pyysi silloinen työnantajani, Ihannematkojen toimitusjohtaja Holger Nystedt, jonka isä oli Sahalahdelta, minua pitämään puheen lentokoneessa. Kirkkaasti mielessäni on säilynyt puheeni yksi lause: ”Olen pälkäneläinen olematta pälkäneläinen.” Vahvana politiikan seuraajana pidin itsestään selvänä, että kuulija ymmärtää asian. Jälkeenpäin ajatellen ehkä vain yksi henkilö ymmärsi. Hän oli Meri Talanterä, jonka tapasin rauniokirkolla reilut 10 vuotta sitten. Hän kertoi olevansa pälkäneläinen kesävieras.
Tänä päivänä suomalaisen politiikan aktiiviset seuraajat tuntevat termin pälkäneläisyys. Muutama vuosi sitten Helsingin Sanomissa päätoimittaja Janne Virkkunen totesi Paavo Lipposen muistelmia kommentoidessaan: ”Radikaali Lipponen seikkaili 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa SDP:ssä vaikuttaneen Pälkäneen liikkeen kuvioissa, mutta sieltä hän osasi vetäytyä… Sittemmin Pälkäne-liike sammui, kun osa sen etujoukoista päätyi kommunistien vasemmistosiipeen.”
Janne Virkkusen pojasta tuli talvella 2021 Kansan Uutisten päätoimittaja. Itse olen pälkäneläisyyttäni todistetusti tuonut julki jopa Uumajan kielikurssilla vuonna 1967. Paikallinen lehti teki ryhmästämme pitkän artikkelin kuvineen, jonka kuvatekstissä mainitaan kotipaikakseni Pälkäne.
Paul Tiililä totesi jossakin kirjoituksessaan, että pälkäneläisyyteen kuuluu harkitsevaisuus. Vuonna 1891, vuosi kirkon katon romahtamisen jälkeen, kirkkoherra Julius Roschier ehdotti Pälkäneen isännille, että rauniokirkko purettaisiin tarpeettomana. Onneksi harkittiin riittävän kauan. Enpä tullut asiasta maininneeksi talvella 1970 Sisiliassa rautalampilaiselle Roschierin perheelle. Sukua tietenkin olivat.
Seurakunnan keskiviikkokahveilla sukulaiseni Olavi Hemilä totesi joskus 2010-luvun puolivälissä, että hän kävi juuri vaihtamassa torilla kengät yhtä numeroa suurempiin. Oli ostanut kengät edeltävänä kesänä eikä ollut kertaakaan niitä käyttänyt. Tällainen harkittu vaihto maksoi viisi euroa.
Kuuluukohan hajamielisyys myös pälkäneläisyyteen? Itseni lisäksi jonkinlaista hajamielisyyttä osoittivat kaksi Kalle-nimistä pälkäneläistä. Toinen otti eduskunnasta päällystakkini, toinen seurakuntatalosta lippalakkini.
Arjo Anttilan saadessa Helsingissä ylioppilaslakkinsa hänen luokkakaverinsa Pentti Linkola vietti päivää Kukkolan maisemissa lintuja bongaamassa. Eivätpä tainneet professori-isä ja professori-isoisä kovin tykätä oman tiensä kulkijan Pentin kaikista valinnoista, mutta tällä meriitillä hänetkin kai voidaan puolittain pälkäneläiseksi hyväksyä. SHL:n päätoimittaja antoi muutama vuosi sitten Linkolalle maininnan ”vuosisadan suomalainen”. Oman tiensä kulkija oli myös Anttilan ja Linkolan luokkakaveri SYK:sta, Aatos Erkko, joka lähti kesken koulun Amerikkaan.
Kirjakauppias A.H. Turto lausui aikanaan, että vaaditaan 30 vuotta ennen kuin pääsee pälkäneläiseksi.
Itse olin Pälkäneen seurakunnan kirjoissa 22 vuotta, mutta ehkä vahvat myöhemmät näyttöni paikkakunnan tapahtumiin osallistumisesta riittävät tekemään minutkin pälkäneläiseksi – tai ainakin sudeettipälkäneläiseksi.
Tapani Oksanen
