Tänäänkin joku kaatuu

Torstaisin postiluukustani kolahtaa Suomen Kuvalehti. Kun poimin sen kynnykseltä, katse kiinnittyy useimmiten kansikuvaan. Pari viikkoa sitten ilmestyneen lehden kannessa on kuvattuna kyljellään makaava henkilö, jonka kädet on sidottu taakse valkoisella kangassuikaleella. Kädet on rajattu kuvan keskelle. Niistä käy heti ilmi, että ne kuuluvat kuolleelle: sormet ovat kalpeat ja kangistuneet, kynnet siniset. Kannen alalaidan teksti varmentaa tulkinnan: Butša 2.4.2022. Kuvassa on venäläisjoukkojen teloittama siviili.

Valokuva on kuva valosta. Se vangitsee valon sellaisena kuin se kulloisenakin hetkenä heijastuu erilaisista kohteista kameran linssiin. Valokuva siis todella on kokoelma valon heijastumia. Kuitenkin kuva valosta voi olla myös kuva pimeydestä. Näin on etenkin silloin, kun se vangitsee tätä maailmaa kaikessa rikkinäisyydessään – teloitetun kalpeat sormet, merimetson öljyiset sulat, kodittoman nuhjuisen makuupussin.

Sunnuntaina on kaatuneitten muistopäivä. Se on omistettu Suomen alueilla ja suomalaisia koskettaneissa sodissa ja muissa taisteluluonteisissa tehtävissä kaatuneille, teloitetuille ja vankileireillä kuolleille. Tällainen päivä tarvitaan, ettemme unohtaisi kuvia pimeydestä omassa historiassamme. Yhtäältä se muistuttaa, että tänäänkin joku kaatuu: Ukrainassa kaadutaan, muilla konfliktialueilla kaadutaan. Samoin joka hetki joku kaatuu arjessaan ahdistuksensa, velkojensa tai muiden elämän painojen alle.

Kirkkovuodessa eletään edelleen pääsiäisaikaa. Senkin keskiössä on kertomus kaatumisesta, mutta myös nousemisesta ylös. Elämää vastustavat tuhovoimat häväisivät ja kaatoivat Jeesuksen, mutta hänet nosti jälleen jaloilleen niitäkin suurempi voima – kaikkien alas painettujen Jumala, elämän Jumala. Tuo sama voima sai ensimmäiset kristityt ja monet muut heidän jälkeensä lähtemään liikkeelle elämän puolesta. Niin voi tapahtua myös tänään. Kaikkia kaatuneita ei enää saada takaisin, mutta monia voidaan vielä nostaa pystyyn tai estää kaatumasta. Elämä tarvitsee puolustajia. Se on meidän kaikkien yhteinen velvollisuus.

Atte Hokkanen,

seurakuntapastori,

Kangasalan seurakunta

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?