Hartauskirjoitus: Kaksi tuokiokuvaa

Kaksi tuokiokuvaa:

Ensimmäinen: Istun lattialla tyttärentyttären kanssa. Rakennamme yhdessä palapeliä. ”Nouse! Kiitä! Ylistä Hellaa, Hellaa! Lapset Jumalan”, tyttö laulaa samalla, kun palat loksahtelevat kohdalleen ja kuva valmistuu. 3-vuotias ei osaa sanoa ärrää, mutta laulaa hän osaa, ihan nuotilleen, kirkkaasti ja heleästi. Ja palapelien teossa hän on hyvin taitava. Kunpa tämä valoisa elämänasenne ja mutkaton luottamus Jumalaan säilyisivät! Pieni arkinen hetki muuttuu pyhäksi, omat ääneen lausumattomat ajatukseni rukoukseksi. Kunpa hänen elämässäänkin palat löytäisivät paikkansa näin vaivattomasti ja valmis kuva olisi ehyt.

Toinen: Lähetysjuhlien Afrikkalainen gospelmessu on kerännyt Oulun tuomikirkon lähes täyteen. On meitä, joille messu tuli tutuksi jo neljä vuosikymmentä sitten, mutta on myös suuri joukko nuoria. Messun valmistelijoina ja toteuttajina ovat olleet nuoret itse ja myös kirkon penkkiin on moni nuori löytänyt tiensä. Osana messua alkavan kesän rippileirien isoset ja Oulun seurakuntien missionuoret kutsutaan alttarille siunattaviksi tehtäviinsä. Kirkossa alkaa kuhina. Joka puolelta salia nousee nuoria, joiden askeleet suuntaavat kohti alttaria. Heitä on varmasti ainakin kaksisataa, ehkä enemmänkin, luultavasti eri puolilta pohjoisen laajaa hiippakuntaa. Oulun sekä Tansanian Itäisen Victoria-järven hiippakunnan piispat siunaavat heidät yhdessä.

Näissä nuorissa on kirkkomme tulevaisuus ja toivo, ajattelen. Mutta miten saisimme pidettyä heistä kiinni? Miten voisimme vaikuttaa siihen, että he tungeksisivat alttarille vielä kymmenen vuoden kuluttua – ja toisivat sinne siunattaviksi lapsensakin?

”Minä vuodatan henkeni lapsiisi

ja siunaukseni vesoillesi,

ja he versovat kuin kaislikko,

kuin pajut purojen varsilla.

Niin yksi sanoo: ”Minä kuulun Herralle”,

toinen taas kutsuu itseään Jaakobin nimellä,

kolmas kirjoittaa käteensä: ”Herran oma”

Katkelma Jesajan kirjan luvusta 44 on osa viime sunnuntaina kirkoissamme luettua Vanhan testamentin tekstiä. Jumala puhuu siinä profeettansa äänellä Israelin kansalle. Vanhassa testamentissa Jumala kehottaa toistuvasti kansaansa kertomaan uskollisuudestaan lapsilleen ja lastensa lapsille.

Ei liene väärin ajatella, että sama kehotus koskee myös uuden liiton valittua kansaa, Kristuksen seuraajia ajasta aikaan. Omissa, liian usein lapsista ja nuorista tyhjissä kirkoissamme mieltä painaa kysymys siitä, miten me täällä Suomessa olemme onnistuneet – tai epäonnistuneet. Olemmeko osanneet välittää isiemme ja äitiemme uskon eteenpäin?

Miten kertoa Jumalan rakkaudesta tämän päivän lapsille ja nuorille niin, että ikiaikainen sanoma tuntuu tuoreelta ja ymmärrettävältä? Mikä on 2020-luvun lapsen ja nuoren elämässä se kosketuspinta, johon uskon siemen tarttuu, alkaa itää ja tuottaa aikanaan satakertaisen – tai vaikka vähäisemmänkin – sadon?

Viikonlopun metsäretkellä 3-vuotiaan ja hänen isoveljensä kanssa seuraamme viitoitetun luontopolun nuolia. Jokainen uusi tienviitta on ilon aihe; se osoittaa, että olemme pysyneet oikealla polulla. Ja kun polku päättyy tulemme perille määränpäähän.

Antakoon helluntain Henki meille isovanhemmille ja vanhemmille, tädeille ja sedille, kummeille ja muille aikuisille viisautta ja kärsivällisyyttä auttaa näitä pieniämme ja vähän isompiakin pysymään oikealla polulla myös elämänmatkallaan! Sillä polulla, jonka määränpäässä odottaa ikuinen ilo. Siellä varmasti lauletaan myös, vielä kirkkaammin ja heleämmin kuin täällä koskaan.

Elina Lind

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?