Luontokadon torjuminen on saman mittaluokan tavoite kuin Hiilineutraali Suomi 2035. Luontokadon pysäyttäminen vaatii laajoja ja yhtenäisiä suojeltuja alueita. Aiemmissa ohjelmissa ei ole nähty tarpeelliseksi yhtä laajaa kokonaisuutta, eikä ole ehkä täysin ymmärretty missä laajuudessa toimia vaaditaan, kun halutaan säästää koko nykyinen monimuotoisuus.
Tästä on noussut esiin suurisuuntaista vaatimuksia etenkin metsäalojen rauhoittamiseksi. Metsätalous on laitettu keskeiseksi kohteeksi ja kovimmat vaatimukset merkitsisivät metsäteollisuuden rakennemuutosta. Lisäarvoiset tuotteet mahdollistavat yhdessä jo nyt alasajovaiheessa olevien paperitehtaiden vapautuvan raaka-aine kapasiteetin kanssa maltillisen suojelun lisäämisen. Metsän pitäminen pelkästään hiilinieluna ei suoraan takaa monimuotoisuutta.
Puuta tarvitaan kuitenkin jatkossakin, jolloin olisi määriteltävä missä sitä saa tuottaa ja mitkä ovat luvalliset ja kestävät keinot. Jatkuvan kasvatuksen keinot vähentävät kyllä maisemahaittoja mutta keinot puun tuotannon lisääminen rajalliselta alueelta ovat esimerkiksi lannoitus ja vaikkapa taimien solulinjalisäys.
Toinen osa-alue ovat suojellut suot. Turpeen noston lopettaminen johtaa soiden käytön rauhoittumiseen, vaikka varmuusvarastojen takia joudutaankin turvetta nostamaan. Osa soista on jo menetetty, eikä ennallistaminen onnistu.
Kolmantena kokonaisuutena kulttuuriympäristöjen ylläpito ei riittäne korvaamaan tehomaatalouden monimuotoisuuden kaventamista. Hiiliviljely parantaa ilmastotavoitteiden saavuttamista, mutta kuinka varmistetaan pöllyttävät hyönteiset ja laiduntamisen suosimat ketokukat ja lintulajit.
Neljäntenä vesialueiden suojelu on jo saatu hyvään alkuun jätevesien ja entistä enemmän hajapäästöjen hallitsemiseksi. Mikromuovin perusteella on menty mikromanageroimaan materiaalitehokkuutta etenkin pakkausten suhteen, vaikka jätekysymyksen ratkaisu onkin keskeistä. Weissen direktiivi on pysäyttänyt jo useita tehdashankkeita myös Suomessa.
Monimuotoisuus on siinä mielessä haastava, että lajikatoa ei voi ennallistaa, vaikka Hollywood on esittänyt hirmuliskojen palauttamisen fiktiona. Perussyyt luontokatoon löytyvät kulutuksesta, sen laajuudesta ja tehottomuudesta tuottaa hyödykkeitä muusta kuin neitseellisestä raaka-aineesta. Tarvitsemme siis käytössä pitkään kestäviä ja kierrätettäviä tuotteita, mutta myös kulutuksen järkeistämistä.
Hintalappu on miljardin luokkaa. Nyt budjetissa on 120 miljoonaa. Kuka maksa erotuksen? Tuottaja ei siihen pysty. Lopulta maksaja on kuluttaja, mutta ehtiikö hintavaikutus koskaan suojaamaan ympäristöä ennen kuin on liian myöhäistä. Todellinen kustannus luontokadosta on vaikea arvioida euroissa ja ilmeisemmin vielä vaikeampi siirtää hintoihin. Näin ollen tarvittavat suojelun kustannukset tulisi kerätä kulutusveroilla, vaikkapa liikevaihtoveron kohdentamisella.
Kesämietteissä,
Ali Harlin
Kirjoittaja on VTT tutkimusprofessori ja kesäasukas Luikalassa
