Onko meidän maailmamme kastellut suo vai onko jäljellä tähkäpäät? Musta kotka lennossa. Tiedetään, tiedetään. Entä sitten. Kalliolla on hiljaista. Käkikään ei enää ensi kesää kuku. Maisema on levollinen ja usva nousee veden pinnalle. On aivan tyyntä, kaislikossa suhisee. Kalat on seurustelemassa, kun päivällä ei uskalla, hauet voi nähdä. Mokomakin petokala.
Pelto on puitu, kaksi kurkipariskuntaa saapastelee nauttien isosta ateriasta, mitä on jäänyt maanviljelijältä huomaamatta. Täytyyhän syödä, koska lentomatka alkaa pian. Vaistot ovat avoinna, kohta tulee talvi, siinä on taas kestämistä eikä meidän pidä jäädä jäätymään Suomeen. Pariskunta kerää kimpsut ja kampsut, ja lapset ja käyvät lepäämään johonkin suojaiseen paikkaan – koska viekas kettu liikkuu hämärissä, supikoira on ovela muttei avulias.
Lähden kotiin, toivotan meille kaikille ihanaa syksyä ja kulkemista erämaihin, siellä mieli ja sydän lepää, eikä ole paineita ja stressiä, mikä on ihmisen pahin vihollinen.
Marja Mäkinen, Pälkäne
