Kun perheenjäsen kuolee, on opeteltava elämään uudenlaista arkea ja juhlaa

Terhi Hölsä.

Heinäkuun lopulla istuin rauniokirkon penkissä. Oli kirkastussunnuntai ja kesäaurinko paistoi miltei pilvettömältä taivaalta. Suru oli tuntunut pari päivää taas tavallista voimakkaammin.

Vaikka siitä oli jo kuusi vuotta.

Vaikka elämässä kaikki oli hyvin.

Vaikka olin ajatellut sen jo vihdoin hellittävän.

Vaikka luulin osaavani antaa sen mennä.

Hänen, heidän.

Kun perheenjäsen kuolee, on opeteltava elämään uudenlaista arkea ja juhlaa. Suostuminen siihen, että totuttu yhdessäolo ei jatku, vie aikaa. Ajan kuluessa elämä sujuukin ilman suuria surun tunteita, mutta hetkissä, jotka haluaisi erityisesti jakaa poismenneen kanssa, ikävän kipu vihlaisee.

Rauniokirkon ikkunasta näin kaksi puuta, jotka olivat kietoutuneet toisiinsa. Toinen oli vihreässä lehdessä, toinen harmaa ja lehdetön. Yhteen kietoutuneina ne muistuttivat, ettei se kuollut mihinkään ole kadonnut. Se, minkä elämä on kietonut yhteen, on ja pysyy muistoissa. Yhdessä kuljetaan ja seistään edelleen.

Lohdutus on tarjolla paitsi luonnossa, myös ehtoollispöydässä. Siinä missä alttarikaiteen puoliympyrä päättyy, alkaa edesmenneiden puoliympyrä, joka tosin on meille näkymätön. Alttarilla saan polvistua heidän viereensä luottaen siihen, että Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri on annettu ja vuodatettu meidän kaikkien puolesta. Sovitus on täydellinen. Ja täydelliseksi muuttuu kerran näkeminenkin. Eloton muuttuu eläväksi. Harmaa alkaa jälleen vihertää. Vaikka ikävä ei täällä häviä, se loppuu kerran. Taivaassa tavataan!

Sairaalateologi

Terhi Hölsä

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?