Lehtikasassa lojuu ison sähköyhtiön tiedote. Etusivun johdantotekstistä suuri osa vakuuttaa, kuinka he ovat suorastaan hyväntekijöitä pienten ihmisten, isänmaamme ja luonnon puolesta. He turvaavat Suomen huoltovarmuutta, edistävät vihreää siirtymää ja sitä kautta hiilineutraaliustavoitteiden saavuttamista, ovat vastuullisia, huolehtivat tuuli- ja aurinkovoiman pääsystä sähkömarkkinoille ja varmistavat, ettei ulkopuolisten tekijöiden pakottama hintojen korotus tule vielä korkeiden sähkönhintojen aikana ihmisten taakaksi. Kolme muuta sivua on taulukoita, joita moni ei varmastikaan jaksa lukea. Hyödyllistä tietoa ehkä niille, jotka jaksavat.
Jästipäänä edelleen kuitenkin epäilen, että liiketoimintaa harjoittavan suuryhtiön päätarkoitus ei ole ympäristönsuojelu, ihmisten tukeminen ja muu sellainen. Totta ihmeessä viisautta on markkinoida asiaansa mahdollisimman hyvin. Ei siinä välttämättä ole mitään pahaa. Sanojen taide ja esiintymisen huoliteltu harkinta ovat mestareiden tekemänä sinänsä nautittavaa katsella, kunhan muistaa, että tällöin vastuu tosiasioiden arvioinnista jää sille kuuluisalle kuulijalle. Mitä on huolella suunnitellun, kauniin ja houkuttelevan paketin sisällä? Hyvää vai huonoa vai jotain siltä väliltä? Tarpeellista vai tarpeetonta?
Hyvä esimerkki täysin erilaisista tavoista tuoda asioita julki ja sitä kautta pyrkiä vaikuttamaan ihmisten, jopa kansakuntien, mielipiteisiin on meitä tällä hetkellä lähinnä oleva sota. Sen toisen puolen kasvoina on jäykkä, neuvostoaikainen pönöttäjä, joka laukoo paatoksella jyrkkiä, mahtipontisia lauseita. Myös toisen puolen henkilöitymä viljelee mahtipontisuutta, mutta hän pystyy paketoimaan sanomansa paljon monipuolisemmin ja nykyaikaisemmin, onhan hän taustaltaan erittäin suosittu näyttelijä, jolla on lähipiirissään loistavia TV-käsikirjoittajia.
Ulospäin annettuun viestiin luonnollisestikin panostetaan molemmin puolin. Tosiasiahan on, että sotaakäyvän maan johtajan julkisten esiintymisten tarkoituksena on aina palvella taistelun voittamista, ei ehdottoman, saati sitten aukottoman, totuuden kertomista. Kehen mikäkin tehoaa, mikä ja ketkä ovat kohderyhmät? Kaikessa viestinnässä kuulijankin pitäisi aina muistaa näitä asioita. Painotan, että tässä esitän vain ajatuksiani viestinnästä, en sen takana olevista isommista asioista.
Kuulemamme ja lukemamme tarkoituksellisuuden arviointia me harrastamme jatkuvasti jokapäiväisessä arjessa. Kun oma lapsi vastaa ”Joo, Joo”, osaamme yleensä jo sävystä päätellä, tarkoittaako se ”kyllä” vai pyrkiikö sanoja vain voittamaan aikaa ja välttymään jonkin asian tekemiseltä. Kun meitä lähestytään erityisen kauniisti ja lämpimästi käsityksemme henkilöstä ohjaa tulkitsemaan, onko kyseessä vilpitön ystävällisyydenosoitus vai jokin taustalla oleva pyrkimys, vaikka tuotteen tai ajatuksen myyminen. Tämän jälkeen punnitsemme, miten asiaan suhtaudumme. Kaikkea emme purematta niele.
Nykyisin vastuullisuus on yksi niistä vakiosanoista, joilla meitä puhutellaan. Eihän kukaan toki halua olla vastuuton, ei ainakaan näyttää sellaiselta. Mutta muistammeko tarpeeksi usein ja aktiivisesti sen, että hyvin tärkeää vastuullisuutta on myös vastuu kuulijana: sanotun ja luetun edessä pysähtyminen, lähdekritiikki ja harkinta? Vaikuttaako meihin asia itse vai se, miten se on kerrottu? Enhän niele purematta, enkä tule viedyksi kuin pässi narussa?
Tätä kirjoittaessani on helmikuu ja pakkasta -2. Onko se kylmä, lämmin vai sopiva? Jokaiselle kolmelle mielipiteelle voi helposti keksiä vakuuttavan selityksen.
