Kolme viime vuotta on mummo jättänyt matkustukset vähemmälle. Muutaman kerran on joutunut menemään hoitohommissa taksilla tai tuttujen kyydissä suorinta tietä Tampereelle. Nyt tuli lähdetyksi lääkärireissulle linja-autolla, siis vähän mutkitellen. Tienvarren maisemat tuntuivat tällä kertaa jotenkin oudoilta. Omituista, kun sentään on asunut Luopioisissa viisikymmentä vuotta, ja bussireissuja kaupunkiin tätä reittiä pitkin on takana varmaan satoja. Muisti kai on iän myötä rapistunut.
Muutokset tuolla Tampereen reitilläkin ovat toki olleet melkoisia, onhan Kangasala nykyään kohtalaisen iso kaupunki. Sen keskustassa on jopa vaara eksyä. Ei ole tuo maisema enää pelkkää viljapeltoa ja laidunmaata. Nyt on vähän erilaista kuin laulussa Kesäpäivä Kangasalla.
Kun mummo joskus poikkeaa synnyinseudulleen Pohjanmaalle, niin se paikka tuntuu tutulta. Ei ole pelkoa eksymisestä. Yhä muistaa kyläteitten linjat ja niiden varrella olevat ja olleet talot, kaupat, koulut, marjametsät ja viljapellot. Olisiko niin, että lapsuudessa mieleen kertyneet kuvat pysyvät muistissa paljon syvemmällä kuin myöhemmin nähdyt?
Nuoruusajan koulun luokkakuvasta oppilaitten nimet muistaa yhä vaivatta. Muistaa heidän kotitalonsa. Yleensä myös tyttökavereitten, avioliiton kautta saadut, uudet nimet. Etenkin, jos oli ollut häissä läsnä. Myös paikallisella tanssilavalla syttynyt ensirakkaus on säilynyt mielessä elon iltaan saakka.
Ne naapurit, työtoverit ja muut tuttavuudet, joita on kertynyt myöhemmällä iällä, täällä Luopioisissakin kai vähintään tuhat, voivat tippua muistista useammin kuin lapsuuden ja nuoruuden aikaiset. Joskus kaupassa tai kylien riennoissa tapaa tutun kasvon, vaan ei millään saa päähänsä, kuka hän on. Joskus kysäisee, asutkos Rautajärvellä vai Kyynäröllä, että jos vaikka välähtäisi, kuka hän on. Ei kehtaa suoraan kysyä.
Johtuisiko oman kotiseudun asukkaiden muistissa pysyminen myöskin siitä, että samassa kylässä olivat monet keskenään sukua? Mummollakin oli kotiseudulla viitisenkymmentä serkkua. Aika monen synttäreille ja hautajaisiin on tullut lähdetyksi vielä, kun on muuten juurtunut Hämeeseen.
Sodan aiheuttama siirtoväen saapuminen paikkakunnalle on varmaan monessa pitäjässä ollut melkoinen piristysruiske. Avioliittoja solmittiin heimojen välillä, ja lastenlapsissa oli uudella tavalla sekoittunutta verta.
Mitenkähän paljon vanhoina aikoina oli perintötekijöille haittaa siitä, että aatelisten ja muitten herrasväen ihmisten piti saada puoliso omasta yhteiskuntaluokastaan? Sen sijaan, että olisivat menneet vihille vaikkapa vauhdikkaan renkipojan tai punaposkisen piikatytön kanssa. Tai jos heille olisi kelvannut edes tavallisten talonpoikien jälkeläiset?
Mymmeli
