Eilen Tallinnasta tullessani Helsingin satamassa päädyin tupakalle. Ratikka oli niin täynnä, että ajattelin rauhassa odottaa seuraavaa. Siinä betonipossun päällä istui synkänoloinen mies. Kysyin, että mikä miehen mieltä painaa.
Hän vastasi, että pitäisi mennä kotiin Viroon, mutta raha, palkka ei ole tullut tilille. Hänellä perhe odottaa, auto on tuossa parkissa, kaveri ei vastaa puhelimeen, ja toisellakaan, työkaverilla ei ole tili tilillä. Hän ei tiedä mitä tehdä.
Minä sanoin, että minulla on. Annoin hänelle kymmenen minuuttia ennen laivan lähtöä 15 euroa ja hän juoksi laivan lipunmyyntiin.
Kaikella on taustansa, taulullakin. Miten monta kertaa minua on autettu, monta. Kerron yhden jos sopii.
Tulin ulos messuhulinasta järkyttävässä humalassa Frankfurtissa. Melkein kuin kotona keskellä hiljaisuutta, mutta päässä soi Finlandia. Taksijono oli noin satakuusikymmentä ja puoli metriä. Kone lähtee Helsinkiin, noin kolme tuntia. Ja saksalainen pariskunta on menossa autoon, kerroin heille huoleni. Tätä ette usko, mutta niin kävi. Sopivat keskenään, että vaimo hotelliin, ja mies kuskaa minua. Ja mehän menimme.
Mies ajoi lujaa. Parikin, ehkä useammin hän, sen muistan, hän kysyi bussipysäkin ihmisiltä, että missä on lentokenttä ja taas ajoimme kohti lentokenttää. Ja viimenään. Tuossa on lentoon lähtösi paikka.
Halusin maksaa, viisikymmentä markkaa. Ja silloin tuo ihminen sanoi sen lauseen jotenkin näin: en minä siitä rahasta. Silloin kun tapaat ihmisen, kuka tarvitsee apua. Jos joku on pulassa, niin ehkä muistat tämän.
Minä juoksin lentokoneeseen ja vieläkin muistan, että kyllä elämä olisi halvempaa, jos rahalla voisi kaiken tavuttaa.
SeKo
