Höpöttelin Islannissa paikallisen huuliveikon kanssa. Miehen tajutessa kansalaisuuteni huudahti hän silmät ymmyrkäisinä: ”Sinä olet Suomesta! Mutta sinä hymyilet! Sehän on teillä laitonta! Maailman onnellisin kansa”. Yhdyin vitsailuun ja esitin vieressäni ihmetteleville turisteille, millainen on meikäläinen perusilme, sama totinen joka tilanteessa ja tunteessa.
Olemme todellakin vuodesta toiseen pitäneet kärkipaikkaa maailman onnellisimpana kansana YK:n Kestävän Kehityksen Ratkaisujen Verkoston tutkimuksessa. Mitä kummaa? Miksi hymy ei kuitenkaan irtoa? Taustalla on toki myös kulttuuriperinnettä, ”itku pitkästä ilosta”, ”ei saa kehua, ettei ylpisty” ja montaa muuta vanhaa opetusta, jonka mukaan liika iloitseminen on suorastaan syntiä. Toisaalta meille tyypillistä on myös, että tavoitteet eivät ole kohtuuttoman korkeita, onni voi löytyä pienemmästäkin.
Kun vilkaisee tarkemmin, millaisia asioita mainittu mittari käsittää onnellisuudeksi, on tulosta helpompi ymmärtää. Siinä kysytään ainakin bruttokansantuotetta, terveyttä, elinajanodotetta, tasa-arvoa, yhteiskunnan palvelutasoa sekä yksityisen ja julkisen sektorin korruptiota. Ei tutkitakaan onnellisuuden tunnetta, vaan sitä, minkälaiset puitteet valtio antaa onnellisuudelle. Ymmärrettävästi muutkin Pohjoismaat sijoittuvat tällaisessa arvioinnissa hyvin.
Onnellisuuden sijasta kyseiselle tulokselle paljon parempi nimitys olisikin onnekkuus. Ja onnekkaita me todellakin olemme. Tästä kirjoitin kerran oman elämäni esimerkin kautta esitykseeni intialaisille opiskelijoille mumbaylaisessa yliopistossa. Tein sen rohkaistakseni näitä nuoria heidän sitkeässä taistelussaan ihmisoikeuksien ja yhdenvertaisuuden puolesta yhteiskunnassa, jossa kastilaitoksella ja eriarvoisuudella on niskalenkki aivan kaikesta.
Intiassa huono-osaisuutta parhaiten ennustavia, melkein sen takaavia, tekijöitä ovat: se, että on alimmista kasteista, nainen, maalta, työläis- tai maanvuokraajaperheestä. Minä olen tätä kaikkea. Suurella todennäköisyydellä maalaisnaisena olisin Intiassa lukutaidoton eikä koulunkäynnistä olisi puhettakaan. Isovanhempani ja sitä aiemmat sukupolvet olivat työläisiä ja torppareita (vastaa Intiassa maanvuokraajaa), kastilaitoksessakin olisin kaikella todennäköisyydellä hyvin alhaalla, ehkä peräti dalit (kastiton). Lisäksi huono-osaisuuteni vielä niittaisi, että olen ollut yksinhuoltajanainen ja nuorin lapseni on vammainen.
Näistä lähtökohdista taistelisin monissa maissa jokapäiväisestä hengissä selviytymisestäni ilman kaksisia onnistumisen mahdollisuuksia. Kuitenkin, koska satuin olemaan onnekas syntymäpaikkani suhteen, eivät tuollaiset taustatekijät ole koskaan olleet esteenä mihinkään. Niitä ei todellakaan ole edes tullut ajatelleeksi ennen kuin on saanut tilaisuuden peilata elämäänsä kotinurkkia laajemmin.
Toisenlainen elämä ei kuitenkaan ole meilläkään kaukana. Nälkävuosista, sortovuosista, kovasta köyhyydestä, sodista, huutolaislasten kohtaloista ja monesta muusta on päästy aiempien sukupolvien työn, uhrauksien ja joissain asioissa hyvän onnenkin vuoksi nykyiseen tilanteeseen, jossa jopa maalaistytöt voivat opiskella, elättää itsensä ja edetä yhteiskunnassa täysin vapaasti siinä kuin muutkin. Toivottavasti myös intialaiset tuttavani ja muut heidän rinnallaan saavat jonain päivänä edes jotain pieniä askeleita tulokseksi uurastuksestaan!
