Suomenhevonen oli ihmiselle tärkeä ja urhea sotakumppani Suomen viime sodissa. Yksin tykistö tarvitsi vahvoja suomenhevosia vetämään raskasta kalustoaan.
– Pelkästään etuvaunu painoi tuhat kiloa. Jos etuvaunussa oli ammukset mukana, paino tuplaantui. Suomenhevonen on kaikista maailman hevosroduista maailman vahvin kantaja ja vetäjä, kertoi Pälkäneen veteraanijuhlassa Nuijantalolla puhunut Janne Kurkinen.
Kurkinen pitää ratsastuskoulua Kangasalla ja kuuluu harrastuksenaan Hämeen eskadroonaan. Hämeen eskadroona on vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö, joka pitää yllä suomalaisen ratsuväen ja hevosvetoisen tykistön perinteitä.
Kurkisen juhlapuhe sai useammankin silmäkulman kostumaan. Pälkäneläinen Hanna-Liisa Anttila muisteli, kuinka hänenkin kotoaan lähetettiin kaksi hevosta jatkosotaan.
– Ne laitettiin matkaan ison heinäkuorman kanssa. Toinen niistä palasi, mutta toinen ei. Kotiin palannut hevonen pelkäsi ukkostakin, johtui varmasti siitä, mitä oli sodassa kokenut, Anttila mietti liikuttuneena.
Pälkäneelläkin oli kotihevossairaala
Suomenhevosen alkujuuret ulottuvat 1600-luvulle, jolloin suomalaiset hakkapeliitat toivat sotasaaliina 30-vuotisesta sodasta baltialaisia poneja. Niitä käytettiin siitä saakka jalostukseen. 1900-luvulla saatiinkin huomata, että mitään suomalaista hevosrotua ei tarvinnut enää jalostaa, vaan Suomeen oli jo vuosisatojen saatossa kehittynyt oma rotu. Kun talvisota alkoi, armeija tarvitsi 70 000 hevosta, mutta sillä oli omasta takaa vain noin 5 000. Loput otettiin maatiloilta. Vain parhaat hevoset kelpasivat sotaan ja monessa kodissa koettiinkin kovia luopumisen hetkiä. Hevosta tarvitsivat niin nopean toiminnan joukot, lähetit, kuormasto, tykistö kuin haavoittuneiden evakuointi.
– Suomella oli viime sodissa kaikkein korkein haavoittuneiden selviytymisprosentti. Oli aivan ratkaisevaa, että hevosten avulla haavoittuneet sotilaat saatiin nopeasti hoitoon.
Hevoset auttoivat sotilaita silloinkin, kun tarvittiin ampumasuojaa. Ne oppivat menemään maahan niin, että niiden takaa saatettiin ampua. Hevosia myös menehtyi sotilaiden tapaan miinoihin ja sirpalevaikutuksiin. Niitä kuoli myös nälkään, paleltumiin ja kovaan uupumukseen. Lisäksi ne saattoivat kärsiä koko loppuelämänsä sotatraumoista.
Iso osa sotahevosista pystyttiin onneksi parantamaan ja kuntouttamaan kotihevossairaaloissa. Niitä perustettiin maatiloille tavallisiin talleihin.
– Sellainen oli Kangasalla yhdellä maatilalla ja olen aivan varma, että myös Pälkäneellä on ollut sellainen, paikkaa en vain tiedä, Janne Kurkinen totesi.
Neuvostoliitto halusi suomenhevosia
Sodan jälkeisiin kummallisuuksiin kuuluu, että Neuvostoliitto ei halunnut takaisin omia hevosiaan, joita oli tullut sotasaaliina Suomeen. Näitä hevosia oli kaikkiaan 7 000. Sen sijaan se tahtoi Suomesta 50 000 suomenhevosta sotakorvauksena.
– Niitä alettiin luovuttaa heti. Ei ole tiedossa, kuinka paljon niitä ehdittiin antaa sinne, kun Neuvostoliitosta tuli tieto, että eivät enää halunneetkaan hevosia, vaan metalliteollisuuden tuotteita, Janne Kurkinen kertoi.
Myöhemmin suomalaiset kävivät Karjalasta etsimässä, löytyisikö siellä olevista hevosista suomenhevosen perimää. Genetiikka oli kuitenkin sotkeutunut ja jalostus epäonnistunutta. Sieltä ei tuotu yhtään hevosta takaisin.
– Tuntuu todella pahalta, että suomenhevosella oli tällainenkin sotakorvauksen ja tavallaan sotavangin rooli, Janne Kurkinen pahoitteli.
Juhlaesitelmän lisäksi Nuijan talolla kuultiin kunnan ja seurakunnan tervehdykset ja lähetettiin seppelpartiot sankarihaudoille. Juhlassa esiintyivät myös Korsukööri ja kirkkokuoro. Juhlaan osallistui noin puolensataa henkeä. Tiettävästi yksikään Pälkäneen ja Luopioisten alueen puolestakymmenestä sotaveteraanista ei päässyt paikalle korkean ikänsä vuoksi.
